maanantai 26. kesäkuuta 2017

Räppikukko Riekuu maailmalla

Räppikukko Riekuu on taiteellinen luonne. Sen suurin intohimo on räppi, ja kukko sorvaakin räpin aiheesta kuin aiheesta, tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei mahdu isäntänsä Einarin asettamaan muottiin, koska ei halua viettää elämäänsä kanalassa, vaan kaipaa maailmalle esiintymään. Riekuu karkaa ja lähtee etsimään menestystä maailman turuilta ja toreilta. Pian se tapaa rotukoira-Patun, joka on jättänyt entisen elämänsä kartanon näyttelykoirana taakseen. Patu oli sydämistynyt koiranäyttelyn tuomarille, joka oli moittinut sitä liian pulleaksi.



- Sopivan kokoinen sinä koiraksi olet, vakuuttaa Riekuu uudelle ystävälleen. Se kyllä tietää, millaista on, kun ulkonäkö ei ihan vastaa normeja - Riekuulla on nimittäin selässään musta räppiraita, jota kaikkia aina ihmettelevät.

Markku Hattula & Suvi Kari: Räppikukko Riekuu maailmalla (Tekstitalli 2017)

Koira ja kukko lyöttäytyvät yhteen, ja koira ryhtyy kukon manageriksi. Yhdessä ne pelastavat entisen sirkusapina-Nikolain isännältään, joka ajattelemattomasti kahlitsee apinansa ketjulla ja pistää sen temppuilemaan rahan toivossa. Kolmikko tahtoo päättää itse elämästään ja ansaita omat rahansa. Niinpä ne laittavat pystyyn poikkitieteellisen esityksen, jossa Riekuun filosofisia, tarkkanäköisiä ja vähän ilkikurisia esityksiä sulostuttaa apinan taitava tanssi.

Matka maineeseen ei käy ilman kolhuja ja mutkia. Nämäkin taiteilijat oppivat, missä kulkee soveliaan ja herjaavan esityksen raja anturoiden ja kantapäiden kautta, päätyvät putkaan ja joutuvat pohtimaan, olisiko entinen elämä sittenkin makeampaa kuin kiertävien taiteilijoiden kulkurielämä. He päättävät kuitenkin, että eivät taivu toisten asettamiin raameihin, vaan tahtovat olla vapaita ja etsiä itse omaa onneaan sekä rakkautta.

Eläinten esitys alkaa saada ansaitsemaansa huomiota ja suosiota, mutta kulkurielämä käy hieman raskaaksi, ja niin Patu managerina lupaa hommata niille soman ja oman asuinpaikan. Kolmikon onni on täydellinen, kun ne yhyttävät entisen trumpetinsoittajan, nykyisen kunnanjohtajan, joka omistaa upean, vanhan myllyn. Myllymies ei jaksa enää istua yhdessäkään kokouksessa, vaan haaveilee taas soittajanurasta. Hän näkee tilaisuutensa tulleen ja ryhtyy poikkitaiteellinen eläinryhmän kimppaan. Niin vanha mylly saa uudet asukkaat, jotka ovat matkallaan oppineet paljon ystävyydestä, onnellisuudesta ja siitä, että on tärkeämpi toteuttaa omaa sisäistä kutsuaan kuin taipua muiden asettamaan muottiin.



Räppikukko Riekuu maailmalla (Tekstitalli 2017, saatu kirjailijalta) on Markku Hattulan kirjoittama hyväntuulinen ja filosofinen lastenromaani, jonka mustavalkoiset kuvat on piirtänyt Suvi Kari. Hänen taiteilemansa kansikuva räppijengistä on muuten aivan mainio ja sopii hyvin räppiteemaan. Hattulan kirjoittamia osuvia räppisanoituksia on kirjassa paljon, ja hauskoin niistä lienee tämä:


Kun aamu-usvan siivin
mä lehmisavuun hiivin
nään kotipihan rakkaan
kun nurkan taakse kakkaan
siinä hetken kyökin
niin alkaa maistaa työkin
madon sieppaan nokkaan
ja aamuräpin rokkaan
mä räppikukko oon
vauvun hurmioon

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Iidan ja Matin seikkailupäivä

Kumpi on mukavampaa: lähteminen vai palaaminen? Tätä kysymystä joutuvat pohtimaan Matti-siili ja Iida-orava Meri Savosen kirjoittamassa ja Johanna Lumpeen kuvittamassa lasten satukirjassa Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017, saatu kirjailijalta). Nämä kaksi eläinystävystä tarttuvat eräänä kauniina kesäpäivänä eteensä tulevaan tilaisuuten, kun he hyppäävät ohitseen kiiltävien vaunujen kyytiin. Heidän tarkoituksenaan on matkustaa vaunujen kyydissä Langinkoskelle ja satamaan, astua siellä Suomeen vierailulle tulleen keisariperheen laivaan ja matkata sitten katsomaan keisarillisen palatsin loistoa aina Pietariin asti. Pikku-siili ja orava rakastavat kuninkaista ja kuningattarista kertovia tarinoita ja ovat aina halunneet tutustua näiden elämään.



Heitä lykästää toden teolla, sillä kuin ihmeen kaupalla he sattuvat hyppäämään itsensä keisarinnan hovinaisen loisteliaisiin vaunuihin. Sekä hovineito että tämän ihastuttava lintu Lady Sullka toivottavat eläinlapset tervetulleiksi matkustamaan kanssaan. Iida ja Matti saavat maistaa palatsin herkkuja, loikoa vaunun ihanan pehmeillä istuimilla ja pieluksilla ja kuulla elämästä palatsissa. Ne intoutuivat kertomaan Sullkalle omasta kotikylästään Klamilasta ja kaikesta hauskasta ja rakkaasta, mitä siellä puuhaavat.

Meri Savonen & Johanna Lumme: Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017)

Tarinoidessaan eläinlapset ymmärtävät - Lady Sullkan hienovaraisen ohjailun avulla - että vaikka kaukaisessa palatsissa elämä varmasti on ylellistä ja hienoa, ei se elämä palatsiin suljettuna ole tarkoitettu heitä varten. Eläinlapset rakastavat Klamilaa ja kaikkia niitä seikkailuja, joita he voivat sen luonnossa kokea. Heille riittää, että ovat saaneet nähdä ja maistaa hitusen ylellisistä herkuista ja rikkauksista. Iida ja Matti tahtovat takaisin omaan hauskaan elämäänsä maailman parhaaseen kylään. Onneksi vaunut pysähtyvät sopivasti kun hevosen vetämä kuorma tulee ahtaassa paikassa vastaan. Eläimet vaihtavat lähes lennosta toiseen kyytiin ja pääsevät tutun hevosen vaunuissa takaisin kotiin. Ne ovat nähneet juuri sopivasti maailmaa ja kokeneet juuri sopivasti seikkailuja ymmärtääkeeen, että koti on niille paras paikka!

Meri Savonen & Johanna Lumme: Iidan ja Matin seikkailupäivä (Lukutoukka 2017)
Iidan ja Matin seikkailupäivä on herttainen tarina, joskin aika pitkä sellainen. Kyseessä onkin pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja. Aukeamilla on tekstiä paljon, eli vaikka fontti onkin miellyttävän isoa, aivan aloitteleva lukija ei luultavasti yksin jaksa lukea tätä. Lumpeen piirtämät mustavalkoiset kuvat elävöittävät tekstiä hauskasti, joten niitä olisi voinut olla kirjassa enemmänkin. Mietin muuten jonkin aikaa, mistä kuvitustyyli on minulle niin tuttu, kunnes keksin, että Lumpeen suloisia eläinhahmoja voi kastella myös Otavan uudessa Seikkailujen aapisessa.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari

Pasi Pitkänen on huisin taitava suomalainen kuvittaja, jonka kuvitusta olen ihaillut esimerkiksi Kepler62-kirjoissa. Nyt hän on kirjoittanut ja kuvittanut lasten kuvakirjan Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta), jolta uskalsin etukäteen odottaa huippuunsa asti vietyjä kuvia ja visuaalista ilmettä. Olin odotusteni kanssa aivan oikeassa, sillä tämän melko paksun kuvakirjan kuvitus on kerrassaan huikeaa. Se on samaan aikaan sekä jännittävää, sarjakuvamaista, herkkää ja humoristista. Mies kuvaili sitä sanalla pelillinen.



Lapsemme selaisivat kirjaa ennen tarinan lukemista ja totesivat muutaman kuvan perusteella, että kyseessä on aika jännittävä kirja. Viisivuotias tuumasi, että paras lukea se, kun pikkusisarukset ovat päiväunilla. Luimme kirjan esikoisen kanssa heti tilaisuuden tullen, ja olimme molemmat aikalailla lumoutuneita.

Tarina alkaa sirkuksesta, jonne Matias on vienyt pikkusiskonsa Jennin tämän syntymäpäivän kunniaksi. Synttärityttö pääsee lavalle taputtamaan leijonanpentua, mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää, hurjaa ja vähän pelottavaakin. Teltan katon läpi syöksyy valtava hirviö, joka kaappaa Jennin ja leijonanpennun mukaansa. Matias ei turhia aikaile, vaan lähtee pelastamaan siskoaan ja leijonapentua yhdessä isäleijonan kanssa. He seuraavat kaapparia, ja päätyvät lopulta aivan ihmeelliselle saarelle. Siellä heitä vastaan tulee ensimmäiseksi dodoja, vaikka Matias tietää, että sen pitäisi olla mahdotonta:

Oletko sinä dodo? Satoja vuosia sitten sukupuuttoon kuollut dodo?


Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017)

Kun Matias ja leijona etsivät kaapattuja rakkaimpiaan, heille selviää saaren salaisuus. Se kätkee sisäänsä lukuisia lajeja, jotka ovat jo kuolleet tai lähes kuolleet sukupuuttoon. Hirviö ei ehkä olekaan hirviö, vaan joku joka tahtoo pelastaa lajit tuolta karulta kohtalolta. Pitkäsen luoma vauhdikas seikkailu kertookin siis tärkeästä ja ajankohtaisesta asiasta eli luonnon suojelemisesta ja sen monimuotoisuuden säilyttämisestä.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari (WSOY 2017)

Näistä asioista ryhdyimme lapsen aloitteesta juttelemaan luettuamme Kadonneiden eläinten saaren, sillä viisivuotias alkoi tietysti heti kysellä, mikä on sukupuutto ja mitä lajien kuoleminen tarkoittaa. Päädyimme keskustelemaan eläinten suojelemisesta, dinosauruksista ja kotoisista saimaannorpistamme. Keskustelumme aikana kolmevuotias pikkusisaruskin heräsi, ja tahtoi hänkin sitten kuulla, mistä juttelemme. Lasten ehdotuksesta luimme Kadonneiden eläinten saaren uudestaan, eikä se loppujen lopuksi ollutkaan liian pelottava edes kolmevuotiaan mielestä. Veikkaankin, että tämä on kuvakirja, joka jaksaa kiinnostaa hyvin eri-ikäisi lapsia, isommista leikki-ikäisistä ekaluokkalaisiin asti.

Klikkaamalla videota pääset kurkistamaan, miltä Pitkäsen hieno kuvakirja näyttää luettuna!


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Dekkariviikon viimeinen: Mafiakesä

Ehdin kuin ehdinkin lukea dekkariviikon puitteissa loppuun vielä yhden kirjan eli Antti Halmeen kirjoittaman Mafiakesän (Otava 2017, arpajaisvoitto). Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Arttu, joka lähtee meribiologi-isänsä mukaan Sisiliaan tämän lentäessä sinne kuukaudeksi työmatkalle. Vaikka Arttu innostuukin matkasta kovasti, häntä kalvaa se, että isän uusi vaahtokarkkityttöystävä Merikukkakin lähtee matkalle mukaan. Hän päättää kuitenkin sietää Merikukkaa, sillä fiksuna kaverina hän näkee, kuinka onnelliseksi nainen tekee hänen isänsä (Artun äiti on kuollut, joten isä on ollut aika yksinäinen), ja toisaalta Arttu uskoo, että isä tajuaa pian, millainen harakka Merikukka oikeasti on.



Arttu odottaa matkalta lokoisaa rantaelämää, mimmien bongailua ja hyvää ruokaa. Hyvästä ruuasta hän toki pääsee nauttimaan, mutta muuten loma ei suju lainkaan pojan suunnitelmien mukaan. Arttu tutustuu irlantilaiseen Mollyyn sekä italialaisiin kaksosiin Lunaan ja Lucaan, joiden isoäiti povaa pojalle matkan, seikkailuja rakkautta sekä... petoksen. Niitä kaikkia Arttu tuleekin Italiassa kohtaamaan, kun tulee pelastaneeksi tuleen sytytetyn ja laiturilta pudotetun tytön.

Tyttö katoaa sairaalasta, mutta putkahtaa esiin erään jalokiviryöstön yhteydessä. Arttu haluaa välttämättä selvittää, kuka tyttö oikein on ja millaiseen pulaan tämä selvästi on joutunut. Samalla hän tulee sotkeutuneeksi Mafian ja orpolapsista koostuvan tulisalamanteriryhmän kieroihin toimiin. Arttu ei osaa lopettaa tutkimuksia, vaikka kummalliset onnettomuudet alkavat vainota häntä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että eräs mafiosolta näyttävä tyyppi pyörii hänen kannoillaan, eikä Sisilian poliisikaan vaikuta järin luotettavalta. Kaiken tämän lisäksi hänen isällään ja tämän naisystävällä on kerrottavaa, joka onnistuu aiheuttamaan Artussa vähintään yhtä suurta ahdistusta kuin häntä stalkkaava mafioso.

Arttu saa pyöriä tutkimustensa kimpussa hyvin vapaasti, sillä tämän isä on niin huumaantunut Merikukan seurasta, ettei oikein ehdi pitää poikaansa silmällä. Toisaalta Arttu on myös varsin fiksu ja itsenäinen tyyppi, joka osaa hyvin pitää hermonsa kurissa ja jalat maassa. Eräs kaunis meribiologi kyllä onnistuu nostamaan Artun pään pilviin, ja niin sankari saa itsekin osansa romantiikasta Italian auringon alla.

Arttu on oikein kiinnosta tuttavuus, ja ilokseni huomasin, että Mafiakesä on uuden sarjan avausosa. Kirjassa tapahtui paljon, ja välillä lukiessa tuli tunne, että muutama asia ratkesi hieman liian helposti. Toisaalta kyseessä nuortenkirja, jossa pitääkin edetä aika vauhdikkaasti, koska sivuja on vain hieman yli 200, eikä turhan pitkiin tutkimuksiin ole aikaa. Arttu oli selvästi vauhdikkain sarjan henkilöistä, ja itsekin myönsi syöksyvänsä hieman päättömästi vaarasta toiseen. Hänen ystävänsä jäivätkin vähän kaukaisiksi hahmoiksi, vaikka Lunan hakkerintaidot kyllä tulivat eräässä vaiheessa tarpeeseen. On mielenkiintoista lukea, mihin suuntaan Halme lähtee sarjaa viemään. Sijoittuvatkohan seuraavatkin osat Italiaan vai kenties Suomeen, jonne Arttu perheineen kirjan lopussa palaa? Kirja kiinnostaa varmasti sekä isompia alakoululaisia, yläkouluikäisiä ja miksei myös lukioikäisiä lukijoita.

Tämä oli nyt viimeinen dekkariviikon postaukseni. Aiemmat jutut pääset lukemaan tästä, tästä ja tästä linkistä. Muiden bloggaajien dekkarijuttuja pääset lukemaan esimerkiksi viikkoa emännöivän Niina T.:n blogista.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

Dekkariviikon kolmas postaus ja kaksi lapsuuteni kirjasuosikkia

Kolmanteen dekkariviikkopostaukseen halusin kirjoittaa kahdesta kirjasarjasta, joiden kirjat kuuluivat lapsuuteni kirjasuosikkeihin. Kyseessä ovat alakouluikäisille lapsille suunnatut, Enid Blytonin 1940 - 1960 -luvuilla kirjoittamat Viisikko ja SOS -sarjat. Molemmat ovat niitä ensimmäisiä oikeita kirjasarjoja, joita aloin lapsuudessani lukea. SOS-sarjan muistin lapsuudestani hieman helppolukuisempana, tai oikeammin muistelin, että sen kirjat ovat ohuempia. Mielikuvani oli ihan oikea.



Kummassakin sarjassa on ilmestynyt pitkälle toistakymmentä kirjaa, Viisikossa muistaakseni enemmänkin. Mnä luin ne kaikki lapsena, mutta mikään erityinen kirja ei tainnut nousta suosikikseni. Minun nyt kirjastosta lainaamani kirjat Viisikko ja lapsenryöstäjät (Tammi 2005) ja SOS ja kaukoputken arvoitus (Tammi 2002) eivät ole niitä painoksia, joiden kannet minä hämärästi muistan lapsuudesta, mutta nuo 80- ja 90-luvuilla julkaistut kirjat lienevät jo puhkiluettuja. Olikin aika mielenkiintoista huomata, että molemmista sarjoista on otettu uusintapainoksia vielä 2000-luvulla. Se tietysti kertoo jotain sarjan viehätysvoimasta.

Minun muistoissani Viisikko-kirjoissa vietetään ikuista kesälomaa. Ja aivan totta, myös Viisikko ja lapsenryöstäjät  ajoittuu lasten eli Leon, Dickin ja Annen sekä heidän serkkunsa Paulin (= Paula) kesäkoman kolmeen viimeiseen viikkoon. Lapset ja Paulin koira Tim muodostavat Viisikon. Kolme serkusta ovat tulleet vierailulle Paulin luo, jonne salamyhkäisesti tuodaan myös Paulin tiedemiesisän kumppanin tytät Berta. Berta on uhattu kidnapa, ja tämän isä on varma, että Kirrissä tyttö olisi turvassa - pojaksi naamioituneena. Bertasta tehdään Leslie ja hän viettää hauskoja lomapäiviä yhdessä Viisikon kanssa. Ystävykset saavat kuitenkin pian vihiä, että lapsenryöstäjät ovat päässeet Bertan jäljille ja ryhtyvät uusiin toimiin estääkseen tämän kidnappauksen. Pakka menee kuitenkin ihan sekaisin, kun lapsenryöstäjät kaappaavat erehdyksessä Paulin, toisen tytön, joka pukeutuu mielellään pojaksi. Koska poliisi on liikkeissään kovin hidas, eikä lähde heti täydellä miehityksellä etsimään Paulia, päättää jäljelle jäänyt Viisikko ryhtyä etsimään ja pelastamaan kidnapattua serkkuaan!



Tämän kirjan juoni on toimiva ja hauska, hieman jännittäväkin. Kirjan sanavalinnoista kyllä huomaa, että kyseessä on noin 65 vuotta sitten kirjoitettu teos. Lapset käyttäytyvät pääosin hyvin kohteliaasti ja tytöt auttavat äitiä ja keittäjää kotiaskareissa. Toisaalta he myös puhuttelevat toisiaan kipakasti muun muassa aaseiksi ja sanovat toisilleen tarvittaessa suorat sanat:

-Älä ole tyhmä, Berta, keskeytti Fanny-täti päättäväisesti. -Kysymys ei ole rahasta. ... -Mutta minä en tahdo..., aloitti Berta. Samassa hän tunsi päättäväisen käden käsivarrellaan. Se oli Leo. -Annahan nyt olla, hän sanoi. -Ja käyttäydy kunnolla! Muista, että olet vieraana täällä, ja käyttäydy sen mukaisesti. Me pidämme kyllä amerikkalaisista lapsista, mutta poispilatuista pikkutytöistä emme pidä.

Sukupuoliroolit ovat hyvin vanhahtavat ja perinteiset: Paulin äidin tehtävä on huolehtia kodista, lapsista ja ansiotyötä tekevästä miehestään. Aivan ihastuttavaa ja hyvin mielenkiintoista on kuitenkin se, että Blyton on jo tuolloin 1940-luvulla luonut päähenkilön, joka on biologisesti tyttö mutta jonka hartain toive olisi olla poika. Koko Paulin lähipiiri aina hänen koulutovereitaan myöten hyväksyy tämän ja kutsuu Paulaa Pauliksi.

Pauli on äkkipikainen ja kipakka lapsi, joka on elänyt ensimmäiset elinvuotensa äitinsä sanojen mukaan erakkona. Hänellä onkin paljon opittavaa siitä, miten muiden kanssa kuuluu käyttäytyä ja miten toisille puhutaan kauniisti. Hän on aika mustasukkainen, ja inhoaakin Berta-rukkaa aluksi kovasti. Leo puolestaan on Viisikon johtaja, mutta viisas ja lempeä sellainen. Hän onkin varsin miellyttävän oloinen poika, ainakin, jos vertaa SOS:n pomoon Peteriin. Peterillä on nimittäin kova taipumus komennella muita, eikä hän mielestäni tee sitä aina kovin mukavalla tavalla. Muut lapset tuntuvat oikein odottavat Peterin käskyjä ja noudattavan niitä hyvin orjallisesti.

SOS:ään kuuluu Peterin lisäksi kuusi muuta lasta: Janet, Pam, Barbara, Colin, Jack ja George sekä Bella-koira. Lapset ovat perustaneet hienon salaseuran, jonka nimi on SOS. Heillä on kerhotalona Peteri ja Janetin puutarhavaja, jossa he pitävät hyvin salaisia kokouksia. Kokouksiin yrittää tuppautua mukaan myös Jackin pikkusisko Susie, ja SOS tekee puolestaan kaikkensa, jotta Susie jäisi ulkopuolella. Tämä tuntui itse asiassa aika kurjalta asetelmalta, vaikka osaa Susiekin olla ilkeä SOS:lle - ehkä koska haluaisi itsekin kuulua salaseuraan. Onneksi Susiellakin on ystävä eli Binkie-niminen tyttö, jota koko salaseura valitettavasti tuntuu inhoavan syvästi.



Kirjassa SOS ja kaukoputken arvoitus Jack ja Susie ovat saaneet enoltaa hienon kaukoputken. Se tuodaan SOS:n kerhotalolle, jotta kaikki lapset voisivat hyötyä siitä. Tiiraillessaan kaukoputkella vanhaa, hylättyä linnaa Janet huomaa siellä oudon kulkijan. SOS lähtee tutkimaan asiaa, ja heidän tietämättään myös Susie ja Binkie lähtevät linnalle aikomuksenaan yllättää SOS... Tytöt onnistuvatkin säikyttelemään pöyhkeän salaseuran pakosalle linnalta ja tapaavat siellä myös linnaa maalaavan taidemaalarin. Maalari on varastoinut linnalle rullalle käärittyjä maalauksia, jotka SOS arvaa varastetuiksi taideteoksiksi. Susie ja Binkie menevät lörpöttelemään maalarille kaiken kaukoputkesta ja SOS:n epäilyistä, eikä kulu kauaa, kun kaukoputki varastetaan. Peter päättää, että SOS:n on aika lähteä hakemaan varastettua kaukoputkea takaisin ja nappaamaan varastetut taulut parempaan talteen. Peter ei hyväksy retkelle mukaan ketään tyttöjä, ei edes SOS: jäseniä. Sekös vasta tuntuukin kismittävältä! Retki ei oikein suju SOS:n suunnitelmien mukaan. Pojat saavat loppujen lopuksi kiittää onneaan, että Janet on kertonut näiden puuhista Peterin ja hänen isälle, joka säntää linnaan pelastamaan uhkarohkeita lapsia.

SOS ja kaukoputken arvoitus on siis nopealukuisempi kuin Viisikko, mutta samalla se oli minusta myös tylsempi. En pitänyt Peterin hahmosta (en muista, oliko hän minusta lapsena yhtä ärsyttävä) enkä siitä, että Susie jätetään niin kurjasti ulkopuolelle. Eräässä kohtaa jopa mainitaan, miten Susieta alkaa itkettää, mutta hän ei halua näyttää kyyneliään muille lapsille. Ehkä SOS-kirjat eivät ole ärsyttäneet minua lapsena näin paljon, sillä minä tosiaan luin koko sarjan läpi, ja muistan, että kaverieni kanssa olimme kovia perustamaan omia kerhoja ja salaseuroja SOS:n esimerkin mukaan.

Blytonon kirjat lienevät tunnettuja siitä, että niissä syödään paljon. Tämä pitää totta vieköön paikkansa sekä lukemassani SOS-kirjassa että Viisikossa. Jokaisessa SOS:n kokouksessa on tarjolla keittäjän tekemiä herkkuja. Viisikko puolestaan tekee pitkiä retkiä, joille pakataan aina eväskori mukaan. He syövät usein voileipiä, kinkkua, kananmunia ja hedelmäkakkua. Myös koirille tarjotaan aina oma osansa!

Blytonin rakkaus englantilaiseen ruokaan käykin mielestäni hyvin ilmi tästä hänen kirjoittamastaan amerikkalaisen Berta-tytön kommentista:

-Tuskin voin kuvitella parempaa ateriaa kuin tämä, sanoi Berta ja otti lisää salaattia. -Ei todellakaan. Minusta englantilainen ruoka on paljon parempaa kuin amerikkalainen.

Kuinka moni muu muistaa lukeneensa Viisikoita, SOS-kirjoja tai kenties Blytonin muita sarjoja? Niille kaikille on yhteistä seikkailu, arvoitukset ja rikokset, joita päähenkilöt ratkovat.



Tämä postaus on myös osa #lapsuutenikirjasuosikit haastetta, joka päättyy elokuun lopussa. Muistakaahan osallistua haasteeseen, sillä kaikkien osallistujien kesken arvotaan kaksi suloista, teemaan sopivaa kirjaa! Haasteen sääntöihin pääset tästä linkistä.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko jatkuu Geoetsivät -sarjan avausosalla

Minä olen viettänyt dekkariviikkoa mökkeillen. Lasten päiväunien aikaan olen ehtinyt oikein mukavasti lukea muutaman lastendekkarin, joista kaikista olisi tarkoitus ehtiä kirjoittaa vielä tämän viikon aikana. Tänään nautin huikeasta auringonpaisteesta lukemalla Johanna Hulkon kirjoittaman Geoetsivät-lastenkirjasarjan ensimmäisen osan. Ensimmäisellä osalla on jännittävä nimi: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto 2013), ja myös Jari Paanasen piirtämä kansikuva on kutsuva ja sopivan salaperäisen näköinen. Paanasen kuvia löytyy kirjasta muuten muutamasta muustakin kohdasta.



Tapahtumat alkavat kesälomien alkaessa, kun päähenkilö Raparperi ja tämän ystävä Emmi sekä Emmin pikkusisko Salli päättävät kostaa parille naapuriluokkalaiselle pojalle sen, että nämä varastivat tyttöjen vaatteet uimareissun päätteeksi. Kostotoimet vievät tytöt jääkauden synnyttämälle Pirunpesäkivelle, jonne Salli hukkaa puhelimensa. Kännykkää pitää tietysti lähteä etsimään salaa aikuisilta, eikä etsintäretki suju ollenkaan suunnitelmien mukaan. 



Tyttöjen kännykät kastuvat ja yhdestä polkupyörästä hajoaa rengas, eivätkä etsijät pääsekään enää kotiin. Heidän täytyy leiriytyä yöksi. Paikalle saapuvat myös ne kaksi kiusankappalepoikaa, mutta tällä kertaa heistä on tytöille enemmän hyötyä kuin harmia. Pojilla on teltta ja ruokaa, eikä aikaakaan, kun lapset leiriytyvät sulassa sovussa. Kesäyön valossa he päättävät lähteä etsimään lähistöltä löytyvää geokätköä, mutta törmäävätkin omituiseen rahakätköön, jonka lapset ottavat mukaansa ja päättävät toimittaa poliisille. Paha vain, että paikalle hiippailee myös iso mies, joka tuntuu myös hakevan kätköä...

Rahakätkö löytyy siinä vaiheessa, kun kirja on hieman yli puolivälissä. Sen sijaan, että tapahtumat lähtisivät rullaamaan jännittävien mutkien kautta kohti huimaa loppuratkaisua, kätkön arvoitus ratkeaakin hieman lässähtäen oikeastaan saman tien. Geoetsiville jää vielä hieman muutakin etsittävää, mutta jotenkin jäi vähän hölmistynyt olo: Tässäkö tämä nyt oli? Kyllä lastenkin kirjassa voisi yksi pako- tai takaa-ajotilanne olla, oikeasta rikollisesta puhumattakaan...

Vaikka tämän kirjan salapoliisitarinaosuus ei onnistukaan ihan vakuuttamaan minua, on Hulkon kirjoittamat geokätköilyharrastusta koskevat kuvaukset varsin kiinnostavia. Erityisesti lopussa oleva mysteerikätköosuus on kiehtova, ja sai minut kiinnostumaan geokätköilystä siinä määrin, että pohdin, olisiko tässä hyvä kesäharrastus meidän perheellemme. Plussaa saa myös Hulkon rohkea valinta kirjoittaa hieman erilaisista perhekuvioista. Kirjan päähenkilöllä Raparperilla on näet kaksi isää. Kun Salli kysyy, miksi, vastaa Raparperi: "Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri". Kirjassa on myös kivasti huumoria ja lasten hahmot tuntuvat aidoilta. En siis yhtään ihmettele, että Geoetsivät-sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt jo seitsemän osaa. Fontti on sen verran isoa, että kirjaa on aloittelevammankin lukijan helppo lukea. Geoetsivät onkin mukavaa luettavaa noin 2. - 4. -luokkalaisille lapsille. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko starttaa helppolukuisilla Etsiväkoira-kirjoilla

Tänään alkaa valtakunnallinen dekkariviikko, jonka aikana esimerkiksi kustantamot ja kirjakaupat järjestävät erilaisia dekkariaiheisia tapahtumia. Kirjablogeissakin on ollut tapana viettää dekkariviikkoa, ja tänä vuonna kirjabloggareiden dekkariivikon tempauksen on organisoinut Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista. Minä osallistun viikkoon esittelemällä blogissani teemaan sopivia lasten- ja nuortenkirjoja.



Esittelin eilen erään helppolukuisen kirjasarjan ja muistuttelin samalla, kuinka tärkeää on, että koululaiset - varsinkin ne pienet ekaluokkalaiset - lukevat kirjoja lomansa aikana. Tänään hieman samasta aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Janne Viljamaa. Koska aihe on tärkeä, nostan myös dekkariivikon ensimmäisessä postauksessani esille kaksi erittäin helppolukuista lasten Etsiväkoira-salapoliisikirjaa, jotka kuuluvat tavutettuun Kirja käteen -sarjaan. Kirjoissa on isot kuvat ja vain muutama tavutettu virke jokaisella aukeamalla. Ihan loistavaa aloittelevien lukijoiden kannalta!



Nämä kirjat löysi kirjastosta meidän kolmevuotiaamme, eli vaikka kirjat on tarkoitettu lukemaan opetteleville ja juuri lukemaan oppineille lapsille, sopivat ne toki myös nuoremmille lukijoille/ kuuntelijoille. Tämä kirjasarja on muuten aivan loistava esimerkki siitä, että pienetkin lapset nauttivat etsivätarinoiden jännitteestä ja arvoitusten ratkaisemisesta - omalla tasollaan tietysti!

Kiiltävät johtolangat ja Kadonneet kissanpennut (Kustannus-Mäkelä Oy 2011 ja 2012, alkuteokset Wayland 2010) ovat lyhyitä lasten helppolukuisia romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat maatilalle ja joiden pääosassa touhottaa tehokas etsiväkoira. Kirjat on kirjoittanut Karen Wallace, kuvittanut Jackie Harland ja suomentanut Seija Kukkonen.

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)

Etsiväkoira on oikea salapoliisin malliesimerkki: Hän on valpas ja osaa käyttää nuuskijantaitojaan jäljittäessään esimerkiksi kadonneita kissanpentuja. Lisäksi hän kerää johtolankoja ja haastattelee mahdollisia silminnäkijöitä. Löytämiensä johtolankojen ja keräämiensä vastausten pohjalta etsiväkoira rakentaa päätelmiä, ja ainakin näissä molemmissa meidän lukemissa kirjoissa onnistuu myös ratkaisemaan eteensä tulleet arvoitukset.

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)
Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kiiltävät johtolangat (Kustannus-Mäkelä Oy 2011)
Kiiltävät johtolangat -kirjassa etsiväkoira onnistuu ratkaisemaan kuka on jättänyt maatilan eläimille salaperäisiä lahjoja. Hänelle myös selviää, miksi tuo eläin on halunnut lahjat antaa. Kadonneet kissanpennut -kirjassa koira onnistuu vainunsa avulla jäljittämään traktorin kyytiin hypänneet ja itsensä hukanneet kissanpoikaset, joiden perään emokissa tietysti kovasti itkee! "E-lä-köön et-si-vä-koi-ra", se (kissa) huu-si, "maa-il-man pa-ras sa-la-po-lii-si!"

Wallace & Harland: Etsiväkoira - Kadonneet kissanpennut (Kustannus-Mäkelä Oy 2012)