Nukkumatin vastaisku

Oletko koskaan miettinyt, miksi joidenkin on niin kovin vaikea nukahtaa tai miksi aikuiset valvovat yön pikkutunneille saakka ja valittavat sitten alituista väsymystään? Entä, kuinka ihmeessä Nukkumatti ehtii kaikkien maailman ihmisten luo joka ilta, tai miksi kotona näyttää aina sotkuiselta, vaikka kukaan perheenjäsenistä ei ihan varmasti ole sotkenut? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saa vastauksen lukemalla bloggarikollegani Leila Saarivirran kirjoittaman lastenromaanin Nukkumatin vastaisku (Otava 2018), joka julkaistiin aivan hiljattain ja jonka julkkarijuhlissa pääsin eilen käymään.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Pentti Otsamo.


Kirjan minäkertoja on Nukkumatti itse. Aivan alkuun hän oikaisee muutamia itseään koskevia harhakäsityksiä: Nukkumatti ei suinkaan ole parrakas, vanha ja sinisiin pukeutuva tonttu-ukko, joka saapuu lasten luo sinisellä autolla. Oikeasti Nukkumatti on pikkuruinen, nurta poikaa muistuttava kaveri, jonka tukka on kirkkaan sininen ja joka pukeutuu huppariin. Unipyörteen avulla hän nukuttaa kaikki ne, jotka ovat vastaanottavaisia - kaikki eivät nimittäin ole. Nukkumatti kärsiikin kovasti uupumuksesta, sillä etenkin aikuiset taistelevat unta vastaan, ja siksi hän on mennyt osittaiseen lakkoon, eikä enää edes suostu nukuttamaan kaikkein hankalimpia tapauksia.

Nukkumatti asuu salaa pienen Louna-tytön kirjahyllyssä, ja hänen paras ystävänsä on Pahkura-niminen sotkemishommiin erikoistunut puikula. Pahkura kuuluu Nukkumatin tapaan fantsuihin eli taruolentoihin kuten me ihmiset heitä nimitämme. Eräänä päivänä kaikkia eläviä olentoja suuresti rakastava Louna kirjaimellisesti törmää Nukkumattiin, ja pian Lounasta, Nukkumatista ja Pahkurasta tulee hyvät ystävät. Se onkin mahtavaa, sillä Louna on kirjan alussa valitettavan yksinäinen pieni tyttö. 

Nukkumatin suurin ongelma puolestaan on se, että kokee, ettei häntä tai hänen tekemäänsä tärkeää työtä enää arvosteta. Hän haluua kohota arvostusasteikolla ylemmäs eli "päästä taas listoille". Siksi hän perustaa uuden ystävänsä Pahkuran kanssa blogin, jonka on tarkoitus nostaa Nukkumatti ja uni ihmisten suosikeiksi. Nukkumatti kertoo Nukkumatin vastaisku -kirjassa, miten hänen listoillepääsemisprojektinsa etenee ja nostaa esiin myös joitakin postauksiaan kuten esimerkiksi "Top5 nukutusniksit". Nukkumatti saa kuitenkin huomata, että blogi ei aivan riitä takaamaan hänelle tietä tähtiin. Tarinan edetessä tubettajaksi ryhtyvä Pahkura saa Nukkumatin sijaan maistaa mainetta ja nousee varsinaiseksi somejulkkikseksi, jonka kuntoiluvideoista tulee suoranainen hitti. Loppujen lopuksi Nukkumatti joutuukin puntaroimaan, mikä hänelle on tärkeintä: ystävyys, julkisuus vaiko hänen tekemänsä työn arvostus.

Tyytyväinen kirjailija

Nukkumatin vastaisku on lastenromaani, josta sekä aikuis- että lapsilukijat löytävät varmasti oman tasonsa. Saarivirta itsekin kertoo, että on tarkoituksella kirjoittanut kirjaan aikuisillekin omat koukkunsa, sillä hänen omasta mielestään parhaita lastenkirjoja ovat ne, joista aikuislukijakin saa paljon irti ja joiden ääressä viihtyvät lapset sekä aikuiset. Kirjassa nauretaankin lempeästi aikuisten epäloogisuuksille, ja nuhdellaankin heitä hiukan.

Saarivirralle tärkeää on hidas ja lempeä elämäntapa, ja hän on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Rikas elämä - Parempaa arkea hidastamalla yhdessä Martta Kaukosen kanssa. Tämä hidastamiseen kannustava elämänfilosofia välittyy myös Nukkumatin vastaisku -kirjasta. Saarivirta myöntää, että hän on tarkoituksella kirjoittanut tarinan sisään ihan oikeaa faktaa unesta, nukkumisesta ja liikunnasta. Mikään kurttuotsaisesti kirjoitettu valistusteos Nukkumatin vastaisku ei kuitenkaan todellakaan ole. Ensisijaisesti se on hauska lastenromaani, jossa monet entuudesta tutut satuolennot seikkailevat meille tutussa arkimiljöössä.

Kuuntelin kirjan äänikirjana (lukijana Antti Virmavirta), ja täytyy sanoa, että varsinkin Pahkuran lapinmurteella vientämät räpit ja laulut naurattivat. Muutenkin tykkäsin siitä, miten tähän lastenromaanin oli kirjoitettu sisään nykymaailmasta tuttuja ilmiöitä tubettajista bloggaajiin, himoliikkujiin ja tunnettuihin artisteihin sekä televisio-ohjeliin. Saarivirta kertoi, että hahmojen seikkailut ovat vasta alussa, ja aineksia niissä olisi jopa jatko-osiksi asti. Sen verran tuhtia asiaa kirja sisältää, että parhaiten se sopii jo yli seitsemänvuotialle lukijoille. Saarivirta itse suosittelee, että kirjaa voisi lukea tai kuunnella vaikka yhden luvun kerrallaan joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Arttu Tirttu herää henkiin - humoristinen lastenromaani ahmimisikäisille

Arttu Tirttu herää henkiin (Lasten Keskus 2017, arvostelukappale kustantajalta)  on uuden, ahmimisikäisille suunnatun kirjasarjan aloitusosa, ja sen ovat yhdessä kirjoittaneet sekä kuvittaneet Riina ja Sami Katajavuori. Tämä mainino ja hulvattoman kirja kertoja ja toinen päähenkilö alakoululaisesta Jimistä, joka auu pienessä talossa vanhuuttaan höperöityneen mummonsa kanssa. Toinen päähenkilö on Artun paras ystävä, joka on limutölkin kokoinen, kuminen ja vihreä lelu-ukkeli Arttu Tirttu. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Jimi kertoo lukijoille, kuinka Arttu päätyi hänen luokseen. Jimi kyllä varoittaa lukijaa, että tarinassa saattaa olla mukana keksittyjä kohtia, sillä tarinan hänelle on kertonut Arttu Tirttu, ja sillä on kuulemma tapana liiotella juttuja.



Arttu Tirttu on siis pieni kumilelu, jonka eräs poika saa hampurilaisaterian kylkiäisenä. Poika ei välitä Artusta ja paiskaa Artun ikkunasta, josta Arttu mutkien kautta joutuu kaatopaikalle. Siellä se lilluu vihreässä maalissa, kunnes kiukuissaan kiehahtaa niin, että herää henkiin ja lähtee etsimään itselleen kotia. Arttu Tirttu asuu hetken muun muassa erään pikkutytön leluna, vanhemman herran keräilykappaleena ja villin pojan potkupallona. Mikään näistä kodeista tai tehtävistä ei sitä miellytä, joten se jatkaa etsimistä, ja päätyy Jimin ja hänen mummonsa talolle.

Riina ja Sami Kaarla: Arttu Tirttu herää henkiin (Lasten Keskus 2017)

Jimi luulee Arttua hiireksi tai kenties rotaksi, ja kaksikko aloittaa ovelan jahtaamisleikin, jossa Arttu on näkymättömissä pysyttelevä jahdattava ja Jimi se jahtaaja, joka koettaa keksiä toinen toistaan ovelampia ansoja tarkoituksenaan saada kotonaan lymyileva pieni otus nalkkiin. Lopulta Jimi saa Artun haaviin ja Artusta ja Jimistä tulee ystävät. He viihtyvät hyvin yhdessä. Jimi kuljettaa Arttua paikasta toiseen hupussaan, eikä kauheasti edes pahastu, vaikka välillä Arttu järjestää hänet kiusallisiin tilanteisiin huutelemalla hupusta ohikulkijoille kaikkea noloa.

Jimi vaikuttaa minusta hieman yksinäiseltä pojalta, sillä ei varmasti ole helppoa asua dementoituneen mummon kanssa - varsinkaan, kun isästä ei ole tietoa ja äiti on hylännyt pienenä. Arttu Tirtun saapumisen jälkeen Jimin ei enää tarvitse olla yksin, vaikka ei voikaan kertoa Arttu Tirtun olemassaolosta kenellekään (tai voi, mutta silloin häntä luultaisiin kaheliksi).

Riina ja Sami Kaarla: Arttu Tirttu herää henkiin (Lasten Keskus 2017)

Arttu Tirttu herää henkiin jo ihanan sekopäinen, hauska ja veijarimainen lastenromaani, jonka vitsien uskon kyllä naurattavan lapsilukijoita (mukana myös pieruvitsejä!). Päähenkilöt ovat molemmat poikia, ja uskonkin, että tämä romaani kiinnostaisi nimenomaan juuri poikalukijoita. Kuvat ovat isoja ja niitä on runsaasti. Osa kuvista on värillisiä, ja osa mustavalkoisia, luonnosmaisia kuvia, joissa on hupaisia puhekuplia ja pieniä vitsejä. Kuvat ja tekstit muodostavat toimivan kokonaisuuden, josta myös minä aikuislukijana tykkäsin.

Brontosaurus Beppe (eli kuvakirja siitä, miten täydellinen pastakastike valmistetaan)

Millaistakohan ruokaa syntyy, jos sekoittaa suuressa kattilassa basilikaa, purjoa, selleriä ja tomaattia? Voisi luulla, että kasarissa kauniisti kiehuvasta keitoksesta tulisi vaikkapa mainiota tomaattikastiketta, mutta ehei! Siitä saattaa syntyä jotain aivan muuta, esimerkiksi viiksekäs brontosauruksen poikanen! Näin nimittäin käy pienelle Ville-pojalle Ville Hytösen kirjoittamassa ja Mira Malliuksen kuvittamassa höpsönpöhkössä ja mielikuvituksellisessa lastenkirjassa Brontosaurus Beppe (Into Kustannus 2018, saatu kustantajalta).



Brontosaurus esittelee itsensä Bepeksi ja ryhtyy oitis auttamaan Villeä pastakastikkeen teossa. Paha kyllä kumpikaan kokeista ei oikein muista sitä täydellistä kastikereseptiä, eikä Beppe keksi muuta ratkaisua, kun kutsua apuun kaverinsa eli pikkuisen Vis-Vis-Visentin. Vis-Vis-Visentti on maailman paras ruuanmaustaja, ja Beppe toivoo, että visentin avulla he saisivat loihdittua sen täydellisen kastikkeen.

Ville Hytönen & Mira Mallius: Brontosaurus Beppe (Into Kustannus 2018)


Vis-Vis-visentillä onkin eräänlainen ratkaisu kokkauspulmaan, sillä se hyppää ruokakomeron hyllylle etsimään hyviä ainesosia. Visentti tietää kertoa, että kyseessä on taikakomero, jossa kaikki maailman monimutkaisimmat asiat muuttuvat yksinkertaisiksi. Visentti mellastaa komerossa niin, että tavarat tippuvat ja lentelevät lattialle, mutta jonkin kummaillisen taian vaikutuksesta kaikki jyvät ja muruset päätyvät takaisin omiin pusseihinsa, mehut laseihin ja purnukat ehjinä lattialle korkeaksi torniksi.

Ville Hytönen & Mira Mallius: Brontosaurus Beppe (Into Kustannus 2018)

Valitettavasti Vis-Viskin joutuu myöntämään, että se ei muista herkullisen pastakastikkeen reseptiä. Näyttää pahasti siltä, että kaikkien kolmen kokin kokkausyrityksistä syntyy vain kaaosta. Viimeisenä keinonaan he päättävät lähteä etsimään reseptiä taikakaapin sisältä. Sinne sukeltavat Ville, Brontosaurus Beppe ja maailman pienin visentti Vis-Vis. Ja lopulta, suuren, pimeän taikakaapin uumenista löytyy neljä suurta dinosauruksen jalkaa, jotka kuuluvat Beppen isoäidille. Isoäidillä on tietenkin hallussaan maailman parhaimman pastakastikkeen resepti, jonka se ilomielin jakaa lapsenlapsensa ja tämän ystävien kanssa.

Ville Hytönen & Mira Mallius: Brontosaurus Beppe (Into Kustannus 2018)
Villen keittiössä sekä brontosaurus että Beppe uuvahtavat, ja Ville kokkaa tuntikausia Mamma Brontosauruksen reseptillä. Kokatessaan hän on varma, että Mamma Brontosaurus katselee tyytyväisenä taikakaapin avaimenreiästä, mitä Ville saa hänen reseptistään aikaiseksi (slow food-kokkailua parhaimmillaan).

Ville Hytönen & Mira Mallius: Brontosaurus Beppe (Into Kustannus 2018)
Mielestäni Brontosaurus Beppe on hauska kuvakirja, jossa parasta on tarinan yllätyksellisyys, sekä tietysti Malliuksen valloittava kuvitus. Aivan samanlaiseen lentoon tarina ei kuitenkaan lähde kuin meidän lastemme yksi viime kevään suosikkirjoista, eli Hytösen ja Malliuksen niinikään yhdessä tekemä Tootoo-vaari ja Tötteröauto. Plussaa sekä minä että lapsemme annamme kirjan lopussa olevasta vegaanisesta pastakastikereseptistä.

Lasten suusta: "Tää oli aika hupsu kirja. Lue tää uudestaan."
"Hmm.. tää oli vähän tällainen erikoinen. Mut äiti, tää on siis ihan oikea resepti!"

*Kirjan poika on muuten myös tarinan minäkertoja. Mahtaakohan tämä tarina kertoa kirjailija-Villen omista kokkailuista? :D

Kuvakirja ilman sanoja: Meidän piti lähteä

Saimme tänään postista Sanna Pelliccionin uuden kuvakirjan Meidän piti lähteä (S&S 2018, arvostelukappale kustantajalta). Kirja on tyyliltään ja sisällöltään hyvin erilainen, mihin minä ja lapsemme olemme tottuneet. Se on nimittäin niin kutsuttu silent book, jossa ei ole lainkaan sanoja. Monet silent book -kirjat on suunnattu yhtä lailla lapsille kuin aikusille, eikä niitä lukeakseen tarvitse osata jotain tiettyä kieltä. Suomessa näitä silent book -kirjoja ei ole julkaista vielä kovin paljon, enkä itseasiassa muista, että olisimme lasteni kanssa lukeneet yhdessä ainuttakaan.



Lapset kuitenkin kiinnostuivat kirjasta välittömästi ja tahtoivat lukea sen ennen päiväunia. Kerroin heille jo etukäteen, että kirjan tarina on sitten hieman surullinen ja ehkä pelottavakin, mutta se päättyy hyvin. Kaunis ja pelkistetty kuvitus kertoo koskettavan tarinan perheestä, joka joutuu jättämään vehreän ja lämpimän kotimaansa ja pakenemään tuhoa, tulta ja hävitystä kylvävien pommikoneiden tieltä. 

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Matkaan lähtee muitakin perheitä, ja pelottovan näköisen merimatkan jälkeen heidät saatellaan pakolaisleirin kautta lentokoneeseen. Lentokone matkaa kaukaiseen maahan, jossa ikuisen kesän sijaan vallitsee luminen talvi. Tarinan lopussa perhe istuu yhdessä pienen pöydän ympärillä, hymy kasvoillaan. Toisessa kuvassa perheen pieni tyttö raakentaa lumiukkoa uuden ystävänsä kanssa. Päättelimme lasteni kanssa, että nyt perhe on onnellinen, mutta kaipaa varmasti vielä vanhaa kotimaataan.

Tähän kuvaan lapseni ymmärrettävästi palasivat uudestaan ja uudestaan.
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Aluksi lapseni olivat hämmentyneitä, kun luimme kirjaa kuvien kautta, tutkaillen kuvia, yhdessä pohtien. He odottivat milloin tarina oikein alkaa ja milloin sä alat lukea oikeasti äiti. Heiltä kesti selvästi aikaa tottua kirjan formaattiin, mutta huomasin, että tarina kyllä kiehtoi lapsiani, jotka ovat nyt kuusi ja vajaa neljä vuotta vanhat. Luimme kirjaa niin, että välillä kyselin kuvista, välillä kerroin kuvien avulla. Yllätyin, miten tarkkoja ja hienoja havaintoja lapset tekivät. 

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Tutkimme myös henkilöiden ilmeitä ja mietimme heidän mielialojaan. Minä iloitsin siitä, miten Pelliccioni oli tuonut tarinaan iloa myös pakolaisleirin keskelle ja miten kuvista välittyi se onnellisuus, jota perhe tunsi, kun se sai olla yhdessä. On käsittämätöntä, miten Pelliccioni onnistuu piirtämiensä kuvien kautta välittämään niin monenlaisia tunnelmia seesteisyydestä, pelkoon, ahdistukseen, kiireeseen, epätietoisuuteen ja onneen. 

Lapseni sanoivat tarinan loputtua, että eivät kyllä tykänneet kirjasta, koska siinä ei ollut oikeaa tarinaa (vanhempi lapsista) ja koska se oli niin surullinen (nuorempi). Tämän tuomion jälkeen he kuitenkin halusivat selata kirjasta esiin mielikohtiaan ja niitä, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet heidän mieleensä. He jatkoivat kyselemistä ja pohdiskelua, keskustelimme pakolaisista ja ystävällisyydestä. Lapset yhdistivät Meidän piti lähteä -kirjan tarinan oman isoisoisänsä evakkotarinaan, josta olemme puhuneet. Lopuksi nuorempi totesi, että onneksi se (kirjan tarina) loppui onnellisesti.

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Minä ihastuin tähän silent book -formaattiin, ja jäin tietysti miettimään, miten tätä kirjaa voisi käyttää myös opetuksessa hyvin monin eri tavoin. Sen lisäksi, että sen avulla voi keskustella lasten kanssa erilaisista teemoista kuten sodasta, peloista ja pakolaisuudesta sekä turvasta, toivosta ja onnelliseksi tekevistä asioista, sen avulla voi opiskella kuvanlukutaitoa. On tärkeää, että lapset oppivat kertomaan ajatuksiaan kuvista, tekemään niistä päätelmiä ja kertomaan, miksi tulivat kuvaa tutkiessaan tiettyyn johtopäätökseen. 

Tätä kirjaa lukiessaan lapset pääsevät itse kertomaan tarinaa, he voivat palata kuviin uudestaan ja muuttaa tarinaa. Tarinaa voi lukea yhdessä aikuisen kanssa, yksin tai pienissä ryhmissä. Voidaan lukea kerralla koko tarina tai keskittyä vain tiettyyn kuvaan tai muutamiin kuviin. Kirjan avulla voidaan myös tutustua tunteisiin tarinan henkilöiden asentoja ja ilmeitä tulkitsemalla. 

Lapset voivat tietenkin pohtia myös sitä, miksi kuvittaja on tehnyt juuri näitä kirjaan päätyneitä kuvitusteknisiä ratkaisuja: Mitä värivalinnat kertovat? Miksi asettelu on juuri tällainen? Mitä kuva jättää kertomatta? 

Meidän piti lähteä on todella upea teos, jonka äärelle palaan vielä varmasti useasti sekä itsekseni että lasteni kanssa. Pelliccioni on kirjoittanut kirjaan loppuun lyhyen tekstin, miten sanatonta kuvakirjaa kannattaa lapsen kanssa lukea. Tärkeää on antaa lapselle tilaa tehdä omia tulkintojaa ja edetä hitaasti. Lapsella pitää olla mahdollisuus kertoa kirjan herättämistä ajatuksista, eikä kirjaa lukiessa saa kiirehtiä. Ei ole mikään ihme, että meilläkin lapset halusivat heti tutkia niitä tiettyjä kohtia uudestaan, ja juuri ennen nukkumaanmenoaa keskimmäinen lapsi vielä varmasti: "Onhan tämä kirja meidän oma?" 

Ps. Helsingissä voi tämän kevään aikan käydä tutustumassa IBBY:n silent book -näyttelyyn, jossa on esillä silent book -kirjoja eri maista. Voit lukea lisää näyttelystä ja sen aukioloajoista tästä linkistä.

Tyttösi sun

Tyttösi sun (Karisto 2018, alkuteos Alloy Entertainment, arvostelukappale kustantajalta) on yhdysvaltalaisen Meredith Russon kirjoittama nuortenkirja, joka onnistui välillä liikuttamaan, ärsyttämään sekä toisaalta myös viihdyttämään minua. Kirja oli oikeastaan hyvin hämmentävä, sillä olin jossain vaiheessa jopa valmis jättämään sen lukemisen kesken, mutta en kuitenkaan pystynyt. Nämä ristiriitaiset tunteet johtuivat eniten siitä, että vaikka tarina on mielenkiintoinen ja - kuten aiemminkin mainitsin - myös koskettava, tuntui kirja välillä hieman yliampuvalta teinidraamakirjalta, jotka eivät tunnu kovin kiinnostavilta.



Antakaas, kun selitän tarkemmin:

Tyttösi sun kertoo transsukupuolisesta Amandasta, joka muuttaa kirjan alussa äitinsä luota asumaan isän luokse pieneen amerikkalaiskaupunkiin. Amanda ei ole ollut yhteydessä isäänsä oikeastaan ollenkaan sen jälkeen, kun tämä jätti perheensä Amandan ollessa pieni. Amanda kokeekin vahvasti, että isä ei hyväksy häntä tai sitä, että Amanda on muuttunut surullisesta pojasta siksi kauniiksi tytöksi, joka hänen on aina kuulunutkin olla. Amandan oli kuitenkin pakko muuttaa isänsä luo, sillä hänen kotikaupungissaan tämän henki oli kirjaimellisesti vaarassa, kun ahdasmieliset ihmiset tahtoivat hakata tytön hänestä, satuttaa, ruhjoa, kiusata ja osoittaa, että Amanda on vääränlainen.

Amanda on aina tiennyt olevansa tyttö ja haaveillut, että hänestä kasvaa aikuisena tyttö. Murrosikään tullessaan hänelle on kuitenkin selvää, että ihmeitä ei tapahdu, ja itseinho ja pelko niistä fyysisistä muutoksista, jotka hänen pojalle kuuluva vartalonsa tulee käymään läpi, saavat hänet yrittämään itsemurhaa. Tuo kauhea tapaus saa kuitenkin aikaan sen, että hän pääsee hormonihoitoihin ja sukupuolenkorjausleikkaukseen. (Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että on oikonut mutkia, sillä tosielämässä julkinen terveydenhuolto ei olisi mahdollistanut hormonihoitoja hänen ikäiselleen niin nuorena eikä hänen perheellään olisi oikeasti ollut varaa niin kalliisiin leikkauksiin). Näistä Amandan elämän aikaisemmista vaiheista kerrotaan kirjassa takaumien kautta, ja ne ovat kirjan koskettavimpia ja mielenkiintoisempia osuuksia. Ne tuntuvat aidoimmilta ja syvällisemmiltä osuuksilta kuin Amandan nykysyys isänsä luona.

Uudessa kotikaupungissaan Amanda aikoo pitää matalaa profiilia ja valmistua voidakseen lähteä opiskelemaan johonkin isompaan kaupunkiin ja löytää paikkansa maailmasta. Hän on kuitenkin niin nätti, kiehtova ja kiinnostava, että sekä uuden koulun nätit tytöt, urheilijapojat että se jenkkiteinileffojen pakollinen "taidehörhö kapinallinen" tyttökin tahtovat olla Amandan kavereita. Amandan huomiosta tappelevat parikin poikaa, ja tietysti Amanda rakastuu siihen urheilulliseen, syvälliseen ja tummaan komistukseen, joka kaiken lisäksi kantaa omiakin salaisuuksia, on kiltti, huolehtiva ja järjettömän romanttinen.

Amanda ei tietysti ja ymmärrettävästi kerro taustastaan kenellekään, ja iso osa kirjaa käsitteleekin sitä, pitäisikö Amandan kertoa uudelle poikaystävälleen vai ei. Amanda päättää uskoutua eräällä uusista ystävistään, mikä tietysti osoittautuu virheeksi. Tämä pettää Amandan luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla, ja Amanda jotuu taas hengenvaaraan. Tällä kertaa hänet pelastaa rohkea tyttöjoukko ja haulikko (!).

Yllä kuvattu osuus muistuttaa juoneltaan niin monia amerikkalaisia teinielokua tanssiaisineen, urheilijapoikineen ja kynttiläillallisineen, että minua hieman pitkästytti. Kaikkein oudoimmalta tuntui kuitenkin lukea nuortenkirjaa, jossa kirkossa käyminen ja uskominen olivat niin iso osa nuorten elämää. Toisaalta ymmärrän kyllä, että Russo on halunnut kirjoittaa romaanin, johon hänen pääkohderyhmäänsä kuuluvat amerikkalaisnuoret voivat helposti samastua, ja toki tiedän, että Amerikassa on osavaltioita, joissa kuuluu käydä kirkossa, sanoa uskovansa Jeesukseen ja tuomita kaikki synnit sekä syntiset. Amandan kannalta nämä asiat ovat tietysti ihan oleellisia, ja varmasti Russo halusi kirjassaan tuoda esiin myös sen repivän tunteen, jota uskovaiset transihmiset varmasti kokevat.

Kaikesta tästä huolimatta Tyttösi sun on kirja, jolla uskon olevan paljon innokkaita ja kirjasta pitäviä lukijoita. Se on tärkeä kirja tietynlaisena vertaistukikirjana, vaikka kirjailija itsekin muistuttaa, että Amandan tarina on vain yksi fiktiivinen kertomus. Hän ei ole halunnut kirjoittaa sitä esimerkkitapauksena transihmisistä, mutta toivoo tietysti, että kirja avaisi cis-ihmisten silmiä ja mieliä ja toisi vertaistukea erilaisille nuorille. Vaikka minä en innostunut kaikista teinidraamaosuuksista, en minä olekaan kirjan varsinaista kohderyhmää, joten ehkä minun ei kuulukaan. Tyttösi sun on kohtalaisen helppolukuinen nuortenkirja, jota lukiessa nuoret saavat jännittää, saavatko tyttö ja poika lopulta toisensa, onnistuuko Amandan isä korjaamaan välit lapseensa ja hyväksyvätkö muut ihmiset Amandan.

Tyttösi sun on nuoren naisen kasvukertomus, jossa Amanda oppii, että maailmassa on vihan ja hyljeksynnän lisäksi paljon hyvää, on rakkautta ja hyväksymistä. On paljon salaisuuksia, pahaa tahtovia ihmisiä, mutta myös avarakatseisuutta, ystävyyttä ja toivoa.

Minttu ja kananvaljaat

Maikki Harjanne kirjoitti ensimmäisen Minttu-kirjansa 40 vuotta sitten. Uusimman Minttu-kirjan eli Minttu ja kananvaljaat -kirjan julkistamisjuhlissa Harjanne itse arveli, että kirjat ovat nousseet ikisuosikkien asemaan, koska lapset pystyvät samastumaan Mintun maailmaan ja tämän seikkailuihin. Harjanne kertoi, että hän on kuvituksessa halunnut tarkoituksessa kuvata asioita niin, että Suomessa asuvat lapset tunnistavat arkielämäänsä kuuluvia asioita.



Vaikka Harjanne siis kuvaa Mintuissa lasten omaan arkeen ja elinpiiriin kuuluvia taphtumia, hän rohkenee myös leikitellä todellisuudella, hupsutella ja kuten tässä uusimmassa kirjassa, laittaa vaikka kanan heiluttelemaan pyykkiä kuivaksi tai hiiren laskemaan vesiletkuliukumäkeä. Minttu ja kananvaljaat -kirjassa (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta) Minttu on mummon luona vierailulla ja auttaa tätä hoitamaan kanoja. Isoin mummon kanoista lähtee kuitenkin omille teilleen, ja mummo ja Minttu joutuvat lähtemään sitä etsimään. Kana kyllä löytyy, mutta sille pitää hankkia - tai pikemminkin tehdä - kananvaljaat, jotta se ei enää uusi karkureissuaan.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)

Harva meistä on ehkä aiemmin kuullut kananvalajista, eikä Harjanteellakaan kuulemma ole kotipihassaan kanalaa, jonka asukit puettaisiin virkattuihin valjaisiin. Harjanne paljasti, että idea kananvalajista syntyi, kun eräs hänen ystävänsä kertoi, että Kanan valjaat ovat parhaita valjaita, mitä markkinoilta löytyy. Vaikka kävikin sitten selväksi, että Kanan valjaat ovat valjaita koirille eikä kanoille, alkoi tarina karkailevasta kanasta elää Harjanteen mielikuvituksessa. Siitä piti siis tehdä kirja.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)
Kuten kenen tahansa pitkän linjan kuvittajan ja kirjailijan, myös Harjanteen tyyli on hieman muuttunut ja hioutunut vuosien varrella. Lainasimme juuri lasten kanssa kirjastosta niitä vanhimpia Minttuja, ja verrattuna näihin uudempiin Mittuihin, ovat aiemmin tehdyt Mintun esimerkiksi värimaailmaltaan realistisempia. Minttu ja kananvaljaat -kirjassa värimaailma on kirjas ja räiskyvä, ja Mintun mummon pihalla tepsuttelevat kanat koreilevat turkooseissa, keltaisissa ja pilkullisissa höyhenpuvuissa. Toisaalta tässäkin kirjassa on mukana elementtejä, joita muistan löytyvän monista Harjanteen aiemmin kirjoittamista Mintuista: on sivuja, joissa on piirretty ns. tavaralistoja ja tekstin joukossa kysymyksiä ja pieniä laskutehtäviä lukijoille.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)
Minun kaikkien aikojen mieluisin Minttu-kirjani on muuten Mintun joulukirja. Entäs sinun? Muistatko lukeneesi pienenä Minttuja tai oletko kenties lukenut näitä uudempia teoksia?


Piti tietysti käydä pyytämässä nimikirjoitus Maikki Harjanteelta.

Historiaan sijoittuva lasten dekkari: Aavehevosen arvoitus

Jos romaanin luvataan sisältävän seikkailua, jännitystä ja salapoliisitoimintaa historiallisessa miljöössä, innostun takuuvarmasti. Aikuisten dekkareista olen esimerkiksi pitänyt kovasti Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjan kirjoista, jotka sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin. Nautin lukiessani taidolla kirjoitettua romaania, jota lukiessa tuntuu kuin olisi oikeasti siirtynyt ajassa taaksepäin. Ei siis ole ihme, että innostuin, kun huomasin Kariston kevätkatalogista, että Tapani Bagge on kirjoittanut lapsille oman etsiväkirjan nimeltään Aavehevosen arvoitus, jossa eletään 1910-luvulla.



Aavehevosen arvoituksen (Karisto 2018, arvostelukappale kustantajalta) tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, jossa pelottava aavehevonen piinaa kaupungin kauppiaita murtautumalla öisin näiden liikkeistä sisään ja vieden mukanaan kauppojen arvotavarat. Aavehevosen iskun kohteeksi joutuun muun muassa Stockmannin tavaratalo, jossa työskentelee päähenkilö Heikin äiti. Heikki on nokkela lyseolaispoika, joka kolmen kaveruksensa kanssa päättää perustaa Apassit-nimisen salaseuran ja selvittää aavehevosen arvoituksen. Myös Heikin pikkusiskot tulevat puoliväkisin salaseuraan mukaan.

Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Aavehevosen arvoitus
(Karisto 2018)

Pojat ovat perhetaustaltaan hyvin erilaisia lapsia, ja vain kaksi pojista, Heikki ja Erik, käyvät koulua. Heikin isä on postissa töissä, ja Erikin isä on tiedemies. Otto on kalastajaperheen lapsi, mutta Samulin leipuri-isä sen sijaan on tuurijuoppo huithapeli, ja Samuli onkin tottunut hankkimaan elantonsa kaupustelemalla sanomalehtiä. Huolimatta erilaisista taustoistaan pojat ovat mitä parhaimpia ystäviä, ja jokaisen tiedoilla ja taidoilla on tarinassa paikkansa.

Apassit havaitsevat pian, että aavehevosen ilmestymistä enteilee sankka sumu ja kaikkien lähiseudun kissojen katoaminen. He alkavat vahtia öisillä kaduilla ja koettavat yhyttää aavehevosen varjostaakseen sitä sen piilopaikkaan. Apassit nimittäin alkavat epäillä, että tuskin hevonen kuitenkaan mikään oikea aave on. Aavehevosen perässä laukatessa ja apassien perässä juostessa lukijalle tulevat tutuiksi niin Kampin kalliot, entisajan Helsingin kadut ja kujat puutalokortteleineen kuin Senaatintorin alue liikehuoneistoineen.

Carlos da Cruz: Aavehevosen arvoitus
(Karisto 2018)

Bagge kirjoittaa hauskasti ja niin, että historia tulee nykylapsille helposti lähestyttäväksi. Apassit-sarjaa voivatkin lukea nekin lapset, jotka eivät vielä ole koulussa tutustuneet historiaan oppiaineena, ja kirja sopiikin luettavaksi eri-ikäsille alakoululaisille hieman näiden lukutaidon tasosta riippuen. Ja mikä mainiointa, tässä kirjassa on panostettu myös kuvitukseen, sillä Baggen kerrontaa elävöittävät Carlos da Cruzin ilmeikkäät ja vanhahtavan näköisiksi tehdyt värikuvat.

Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Aavehevosen arvoitus
(Karisto 2018)
Aavehevosen arvoitus on Apassit-sarjan ensimmäinen osa, joten jään hyvillä mielin odottamaan sarjan seuraavan kirjan eli Vanajaveden hirviön ilmestymistä. Apassit-sarjaa suosittelen lukijoille, jotka ovat pitäneet esimerkiksi Lasse Maijan etsivätoimisto -kirjoista, Supermarsuista tai Tagli ja Telle -kirjoista.

Suloinen lastenlorukirja Sylisampo

Sylisampo (Lasten Keskus 2018, saatu kustantajalta) on suloinen lorukirja vanhemman ja vauvan yhteisiin loruttelu- ja leikkihetkiin. Sen kalevalamittaan kirjoitetut hilpeät pienet runot on kirjoittanut Elina Pulli. Herkät kuvat eläinvanhemmista pienokaistensa kanssa on taituroinut Karoliina Pertamo. Olin tavattoman ilahtunut avattuani pahvikantisen Sylisammon sivut, sillä kirja on ajatuksella ja taidolla tehty, ja on päivänselvää, että tekijäkaksikko on halunnut tehdä laadukkaan kirjan perheen pienimmille.



Lorut kertovat vanhemman ja vauvan yhteisistä hellittely-, syli- ja leikkihetkistä. Niissä on varpaiden laskemista, pepun pyörittelyä ja sylittelyä. Jokaisella aukeamalla on yksi loru, ja jokaiseen loruun liittyy pieni leikkiohjeistus, jossa vanhemmalle annetaan vinkkejä, miten lorua lausuessa vauvan kanssa voi leikkiä.



Sylisampo viittaa nimellään suomalaiseen kansanperinteeseen, ja onkin hauska lukea lastenloruja, joissa tuo kalevalainen runopoljento soljuu niin mukavasti. Toisaalta sylisampo viittaa ihansti myös siihen onneen ja aarteeseen, joka pieni vauva vanhemmilleen on. Tämä vauvakirja on oikea helmi, josta myös meidän puolitoistavuotias taaperomme selvästi pitää. Hän tykkää istua sylissäni kuunnellen runoja ja toisaalta myös osoitella itse kuvan eläimiä ja nimetä niitä omalla vauvakielellään. Me tykkäämme!