Miten aistit toimivat? - Tietokirja leikki-ikäisille

Olen työssäni opettajana huomannut, että lapset lukevat mielellään ihmisestä ja ihmiskehon toiminnasta kertovia tietokirjoja. Itsekin muistan, miten tykkäsin pienenä lukea niitä paria ihmisistä kertovaa tietokirjaa, joita kotikirjahyllystämme löytyi. Suosikkikirjani kertoi aisteista, ja se oli mieleeni luultavasti sen takia, että siinä oli monia kiinnostavia toiminnalisia juttua (sai esimerkiksi tunnustella ja haistella asioita). Sen kirjan avulla opin paljon aisteista, ja kouluunkin vein sen viidennellä luokalla, kun aiheenamme oli Ihmeellinen ihminen. Luin kirjaa niin ahkerasti, että se on valitettavasti jo ihan rikki, eikä tarjoa enää omille lapsilleni samanlaista lukuelämystä.



Aistit kuitenkin kiinnostavat heitä - vaikkeivät he osaa nimetä näköä, kuuloa jne. juuri aisteiksi - ja olemmekin nyt lukeneet innolla Lasten Keskuksen kustantamaa uutta kirjaa Fiksut faktat: Miten aistit toimivat? (2017). Kirja ei ole kotimainen, vaan sen on kirjoittanut Katie Daynes ja suomentanut Kalle Nuuttila. Kuvituksen on tehnyt Christine Pym, ja kokonaisuuden on suunnitellut Suzie Harrison. Tämä kirja ei ole aivan niin toiminnallinen kuin minun lapsuuteni aistit-kirja, mutta pieniä lukijoita varten on selvästi ajateltu, mistä kertovat pahviset kannet ja sivut, lukuisat läpät ja yksinkertaiset sekä lyhyet tekstiosuudet.

Näköaistin toiminta on selitetty hyvin lapsentasoisesti, ja näköaistimuksen (valon) välittyminen aivoihin on kerrottu yksinkertaisesti "valon muuttumisena kuvaviestiksi". Ei pieni lapsi ymmärtäisikään monimutkaisempaa selitystä.

Kirja esittelee viisi aistiamme, ja lopuksi kerrotaan yhden aukeaman verran yleistä tietoa aisteista. Kirja toimii niin, että jokaisen luukun kohdalla on joku eläin tai ihminen, joka esittää aisteihin kysymyksen, johon luukun alta sitten löytyy vastaus. Onkin hauska, miten ensin lapsille kerrotaan vaikkapa ihmisen tuntuaistista ja sitten laajennetaan aihetta eläimiin. Miten ja miksi -kysymykset ovat muuten kuin suoraan pienten kyselyikäisten lasten itsensä suusta kuultuja!

Tässä esitellään neljä päämakua. Hiukan jäin ihmettelemään, mihin viides maku umami on unohtunut. Onko se liian epämääräinen vai eikö sitä enää lasketakaan mauksi tai päämauksi?

Miten aistit toimivat on kiinostava, simppeli ja hauskasti kuvitettu tietokirjan noin 3 - 6-vuotialle lapsille. Tämäkin kirja sopii oikein hyvin vaikka joululahjaksi!


Tietokirjoja perheen pienemmille

Blogini alkuaikoina kirjoitin kulkeneuvo-aiheisesta lasten tietokirjasta, joka oli tuolloin noin kolmevuotiaan esikoiseni yksi suosikkikirjoista. Edelleen tuo sama kirja on meillä ahkerassa luvussa, ja nykyään sitä haluavat lukea niin 5,5-vuotias esiklinen kuin hänen kolmevuotias pikkusisaruksensakin. Samaiseen Pienet tutkijat -sarjaan on sittemmin ilmestynyt muitakin osia, joista olemme lainanneet kirjastosta ihmistä käsitteleväm tietokirjan, ja nyt saimme kustantajalta yllärinä kirjat Pienet tutkijat - Maatila sekä Pienet tutkijat - Dinosaurukset (Tactic Publishing 2017, alkuteokset Templar Publishing). Molemmat kirjat on suunnitellut Helen Chapman, tekstistä ja kuvista on vastannut Dynamo Ltd., ja kirjat on suomentanut Tuula Kuoppala.



Nämä Pienet tutkijat -sarjan kirjat ovat siitä hauskoja, että jämäköiden pahvisten kansien ja sivujen ansiosta ne sopivat jopa taaperon käsiin, mutta toisaalta tietoa on niin runsaasti, että isompikin leikki-ikäinen niitä voi hyvin lukea. Jos kirjan haluaa lukea pienemmän lapsen kanssa, voi osan runsaasta tietomäärästä jättää lukematta, sillä kokonaisuus ei siitä kärsi. Osa tiedoista on muuten luukkujen takana, ja kaikkihan me varmaan olemme huomanneet, kuinka paljon luukkukirjat pieniä kiehtovat.



Pienet tutkijat on käännöskirjasarja, mikä näkyy erityisesti maatilakirjassa muutamassa kohdassa. Farmarin pelloilla viljellään maissia, mikä ei ole kauhean tyypillistä täällä Suomessa, ja osiossa Vihannekset ja hedelmät lukee, että kasvimaan lukuisista viljelyskasveista saadaan satoa lähes ympäri vuoden. Suomen avokasvimailla tuskin ainakaan! Muuten tiedot vaikuttivat ainakin omaan silmiini ihan paikkansapitäviltä. Dinosauruskirjassa minua ilahdutti erityisesti se, että lukijalle kerrotaan, etteivät lentoliskot ja vesiliskot ole dinosauruksia, vaikka erityisesti lentoliskoja monesti pidetään lentävinä dinosauruksina.



Maatila-kirja esittelee lukijalle maatilan elämää, töitä, eläimiä ja niiden asuinsijoja, viljelyä, lypsämistä ja keritsemistä, tilan töissä tarvittavia koneita sekä vuodenkiertoa maatilan töiden näkökulmasta. Dinosaurukset-kirjassa kerrotaan dinosaurusten poikasista, eri kausista, ilmojen ja merten eläimistä sekä lopuksi vielä dinosaurusten tuhosta ja nykytutkijoiden työstä. Pidin erityisesti siitä, että eri kausien (muun muassa liitukausi jne.) yhteydessä on kartat, joista voi seurata, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja miten maanosat ovat hiljalleen erkaantuneet.



Kummassakin tietokirjoista on leikkisä kuvitus, ja faktojen sekaan on kuvien avulla lisätty humoristisia yksityiskohtia. Katsokaa vaikka tuota kuvaa siisteistä sioista! Nämä Pienet tutkijat -kirjat ovat hauskoja lahjoja innokkaille tiedonetsijöille!



Ps. Pysykäähän kuulolla, tällä viikolla on tulossa lisää tietokirjaherkkuja pikkulukijoille!

Pehmolelutyttö

Jukka Behmin kirjoittama nuortenkirja Pehmolelutyttö (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta) on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokaskirjoista. Behm voitti kirjansa käsikirjoituksella WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun, ja raati kuvaili kirjaa muun muassa rouheaksi, rohkeaksi ja pohdituttavaksi.



Pehmolelutyttö kertoo ajatuksiaherättävästi ja suorasukaisesti nuorten maailmasta ja niistä ristiriitaisista tunteista, jota oma muuttuva keho, heräävä seksuaalisuus ja aikuiseksi kasvaminen aiheuttavat. Se kertoo tytöstä, joka toisaalta on vielä pehmoleluilleen jutteleva lapsi, mutta joka toisaalta on myös vastakkaiselta sukupuolelta huomiota ja hyväksyntää hakeva teini. Hän on pehmolelutyttö, joka joutuu aivan liian aikaisin mukaan aikuisten maailmaan, ryhtyy käyttämään omaa kehoaan kauppatavarana ja päätyy eri-ikäisten miesten hyväksikäyttämäksi.

Kirjan päähenkilö on 15-vuotias kympin tyttö Emilia, joka on myös kirjan minä-kertoja. Behm on tehnyt mielenkiintoisen valinnanan, sillä Emilia kertoo tapahtumia omille pehmoleluilleen, jotka ovat tälle liikuttavan tärkeitä. Koska Emilialla on vain vähän - tai oikeastaan ei yhtään - läheisiä, luoettavia ystäviä saavat pehmoeläimet toimia Emilian kuuntelijoina ja ystävinä. Tytön välit omaan perheeseensä ovat aika etäiset; hänen isänsä on hissukka, joka istuu koko ajan nenä kirjassa, äiti on uponnut nettipelien maailmaan ja 17-vuotiaalla isoveljellä on tietysti omat menonsa. Emilia ei oikeastaan valita siitä, että vanhemmilla on aika vähän aikaa hänelle - useinhan teinit jopa iloitsevat, kun saavat tehdä asioita vanhempien niihin puuttumatta - mutta rivien välistä on luettavissa, että Emilia toivoisi vanhemmiltaan enemmän läsnäoloa. Häntä ärsyttää, kuinka helposti isä perääntyy, jos Emilia hiukankin korottaa ääntää, eikä äidinkään käytös saa kiitosta:

Äidillä oli kovaääninen nauru aina silloin kun hän tapasi ystäviään tai puhui heidän kanssaan puhelimessa. Eikä naurua ollenkaan, kun hän oli meidän kanssamme. (s.90)

Emilian läheisin ystävä on Lila, tyttö, jonka äiti ei jaksa nousta kotisohvalta ja joka ei koskaa pahemmin kysele Lilan menojen perään. Lila kuljettaa Emiliaa mukanaan bileisiin ja kaupungille, mutta unohtaa tämän sitten, kun löytää itse kiinnostavaa poikaseuraa. Erään tällaisen kerran jälkeen Emilia jää kaupungille yksin pyörimään, ja eräs mies lähestyy häntä kummallisen tarjouksen kanssa: Hän lupaa Emilialle kympin, jos tämä suostuu tulemaan miehen kanssa sivummalle ja katselemaan. Tarjous sekä ihmetyttää, inhottaa että kiehtoo Emiliaa, ja lopulta kaupat tehdään kaksikymppisestä. Toimitus on nopeasti ohi ja Emilia on nolo ja hämillään, mutta kaksikymppiä rikkaampi. Tapaus ei oikeastaan tunnu hänestä miltään, mutta oikeastaan tuntuu kuitenkin.

Emilian toimia ja ajatuksia leimaa koko kirjan vastaanvanlaiset ristiriitaiset tunteet. Hän huomaa, että pojat ja miehet ovat yhtäkkiä kovin kiinnostuneita hänen vartalostaan: He haluavat katsoa sitä, koskettaa sitä ja arvostella sitä. Se ihmetyttää Emiliaa, mutta toisaalta myös tuntuu hyvältä, kun joku kehuu kauniiksi ja seksikkääksi. Jopa tuttavaperheen isä tuntuu suhtautuvan Emiliaan uudella, sopimattomalla mutta kuitenkin jotenkin kiihottavalla tavalla. Eräissä kotibileissä Emilia pelastaa sammuneen Lilan muutaman teinipojan kynsistä, kun nämä käyttävät ja tutkivat tyttöä kuin elävää seksilelua. Poikien naistuntemus on selvästi peärisin pornoelokuvista.

Emilia lataa ahkerasti kuvia nettiin ja odottaa, että joku kommentoisi niitä ja tykkäisi niistä. Hän lähettää itsestään yläosattoman kuvan eräälle pojalle, jota pitää melkein poikaystävänään. Hän alkaa katsella netistä aikuisviihdettä, mikä tuntuu hänestä likaiselta ja ällöttävältä, mutta hän ei pysty lopettamaan. Emilia ottaa itsestään aina vain rohkeampia kuvia ja lataa kuvansa aikuisten seuranhakupalstalle. Se käy helposti, kun valehtee sivustolle olevansa täysi-ikäinen, ja niin hän alkaa saada kymmenittäin yhteydenottoja miehiltä, jotka haluavat tavata Emilian, saada lisää kuvia tästä ja pyytävät tältä "pieniä palveluksia" rahaa vastaan. Emilian sähköposti täytyy miesten lähettämistä sukupuolielinten kuvista, hänen päässään pyörivät näiden sopimattomat puheet ja korvissa humisevat kaikki ne ehdotukset, joita hänelle tehdään.

Ja niin Emilia alkaa tienata. Hän uskottelee pitävänsä lankoja käsissään ja tietävänsä, mitä tekee, mutta tietysti hän on hukassa, hukkumaisillaan. Vaikka hän uskoo pelaavansa peliä omilla ehdoillaan ja kuvittelee, että valta on hänelle, voi lukija helposti aistia, kuinka rikki tyttö oikeasti on. Hän alkaa pitää itseään arvottomana, eikä pidä itseään enää omanikäisensä poikaystävän arvoisena. Aikuisten miesten katseet ja kosketukset, ehdotukset ja teot ovat tietysti liikaa, mutta Emilia ei enää tiedä, miten saisi kaiken loppumaan. Lopulta Emilia toivoo, että vanhemmat tulisivat ja korjaisivat kaiken, mutta samalla sydäntäriipaisevasti pelkää ja uskoo, että nämä pitävät häntä yhtä pahana ja arvottomana kuin hän itse tuntee olevansa. Onneksi pelastus - sillä kyllä tässä todella voi puhua pelastuksesta - tulee lopuksi, vaikka se tuleekin odottamattomalla tavalla ja odottamattomalta taholta.

Emilia vaikuttaa erittäin sinisilmäiseltä ja hieman lapselliseltakin tytöltä, joka ei oikeasti tuntunut ollenkaan ymmärtävän, millaiseen vaaraan hän itsensä asetti vaikka kuinka monta kertaa. On suorastaan ihme, että kukaan ei käynyt väkisin häneen käsiksi. Tietysti kaikki hänen kokemansa oli seksuaalista väkivaltaa, vakkei tyttö sitä itse edes ymmärrä.

Tämän nuortenkirja aihe on siis hyvin järkyttävä ja pysäyttävä. Tarina on niin ahdistava siksi, että se voisi hyvin olla totta. Minäkin muistan saaneeni 12-vuotiaana kotimatkallani erään ahdistavan ja sopimattoman ehdotuksen, mutta osasin onneksi juosta karkuun. Kaikki eivät osaa, ja nykyään vastaavia ehdotuksia tulee nuorille luultavasti paljon enemmän - kiitos vaan internetin ja erilaisten kuvapalveluohjelmien.

Minä luin Emilian tarinan eräänlaisena varoittavana esimerkkinä, joka on suunnattu yhtä lailla nuorille kuin heidän vanhemmilleen. Emilian vanhemmat eivät ole tarinassa läsnä, ja tyttö selvästi kaipaisi oikeaa keskusteluyhteyttä johonkuhun aikuiseen tai ainakin johonkin, joka ei tarjoaisi sellaisia vastauksia, joita haetaan ja saadaan pornoleffoista.

Ehkä Pehmolelutyttö onnistuu herättämään jonkun teinin ajoissa, tai auttamaan hietä, jotka ovat ehkä samankaltaisessa tilanteessa kuin Emilia. Minua jäi kyllä hieman vaivaamaan, että tarinassa ei kerrottu, miten Emilian asiat lopulta selvitettiin. Olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut vaikka joku jälkikirjoitus, jossa Emilia olisi ollut onnellinen, tyytyväinen ja tasapainoinen.

Itse teksti on aika helppo- ja nopealukuista, ja kirja sopiikin siis kielensä puolesta luettavaksi hyvin erilaisille lukijoille. Vaikka aihe on rankka ja kerronta rohkeaa, ei kirja sisällä yksityiskohtaisia kuvauksia seksistä, ja pidänkin kirjaa sopivana luettavana yläkoulu ja lukioikäisille nuorille. Kirjaa lukiessa unohdin moneen kertaan, että tarinaa ei ole oikeasti kirjoittanut 15-vuotias teinityttö!


Joulukalenterikirja Unilehmän joulutarina

Opettajana ollessani olen lukenut oppilaille joulukuun ajan joulukalenterikirjaa, ja tänä vuonna aion ottaa tuon tavan käyttöön myös omien lasteni kanssa, kun he nyt ovat (tai ainakin eisikoinen jo on) niin isoja, että pystyvät vielä seuraavanakin päivänä muistamaan, mitä olemme aiemmin kirjasta lukeneet. Oppilaiden kanssa oli oikein mukava aloittaa aamut lukemalla kirjaa (teko)joulukuusen kynttilöiden valossa, ja omien lasteni kanssa aion ottaa tavaksi lukea joulukalenterikirjaa aina iltaisin ennen nukahtamista.



Sain yllättäin Lector Kustannus Oy:ltä paketin, josta löytyi Merja Mäen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama joulusatukirja Unilehmän joulutarina (2017, 52 sivua). Kirja on jaettu 24 lyhyeen lukuun, ja se on siis tarkoitettu luettavaksi joulukuun 1. - 24. päivänä. Luultavasti luemme juuri tämän kirjan lasteni kanssa joulukuussa, enkä siksi ole vielä lukenut tätä heille. Itse tietysti lukaisin kirjan jo läpi, ja se vaikuttaa sympaattiselta mutta myös sopivan jännittävältä satukirjalta, jonka tarinassa on mukana kunnon annos joulun taikaa.

Kirjassa seikkailee Koo-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikakertomuksia -kirjan tarinoista tutuksi tullut Unilehma ja hänen kaverinsa Eino-poika. Unilehmä osaa tuudittaa kaikki lapset laulullaan uneen, ja nyt hänen apuaan tarvitaan Joulupunkin maassa. Ilkea Pohjan noita aikoo nimittäin estää joulupukkia jakamasta lahjoja lapsille. Hän on langettanut sellaiset taiat, että pukin reki ei pääse lentoon, eikä kukaan pääse livahtamaan pakettien kanssa matkaan noidan tietämättä. Joulupukki pyytää Unilehmää nukuttamaan noidan, joka pitää tietysti ensin löytää.



Unilehma, Eino ja äreä Kitkerä-tonttu lähtevät etsimään noitaa. Tämä äkkää kuitenkin juonen, ja onnistuu vangitsemaan Unilehmän! Tarvitaan paljon ystävällisiä, rohkeita ja yllättäviä tekoja tekoja ennen, kun noidan taika saadaan kumotuksi! Syy noidankin ilkeydelle selviää, eikä sen takana olekaan vähempää kuin yksinäisyys ja pelko. Tarina on siis sisällöltään aika perinteinen satu, jossa hyvä voittaa ja pahakin lopulta löytää hyvän itsestään. Kuvitus on kerrassaan suloista.



Pidin tarinasta, mutta ainoastaan sen lopussa oleva maahinkaisen toteamus: "Olemme molemmat kotoisin Pohjan maasta. Ei minuakaan kukaan täällä voi ymmärtää", hieman ärsytti minua. Unilehmäkin mietti mielessään, mahtaako se nyt pitää paikkansa ja onko se kuitenkaan syy, miksi noidan pitää lähteä pois. Olen ehkä hieman turhantarkka, mutta kyllä lapsille suunnatussa sadussa voisi viestittää, että ei ole väliä, mistä toinen on kotoisin, hän voi silti olla ystävä ja asettua asumaan, mihin huvitttaa.

Listaan tähän loppuun myös muutaman muun kirjan, jotka sopivat hyvin joulukalenterikirjoiksi tai ovat jopa sellaisiksi tehtyjä:

Timo Parvela & Virpi Talvitie (kuv.): Maukka, Väykkä ja mielentön lumipallo (Tammi 2009, 149 sivua):



Tämän lastenkirjan luimme luokassa oppilaiden kanssa. Kirjan alussa Väykkä tekee Maukalla suurensuuren joulukalenterilumipallon, joka kuitenkin pääsee karkaamaan ja vierii kylään tehden isoa tuhoa. Monen eläimen joulu meinaa mennä sen takia pilalle, mutta Maukka onnistuu kääntämään ahneuksissaan tilanteen edukseen ja huijaa koko kylää näytellen pelastavaa sankaria.

Takakannesta: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kertomus yllätyksestä, ystävyydestä, ahneudesta, auttamisesta ja joulun tarkoituksesta. Se sisältää suuria tunteita ja pieniä huijauksia ja pieniä tunteita ja suuren huijauksen. Ja lopussa on tietysti ihme.

Sinikka Nopola, Tiina Nopola ja Markus Majaluoma (kuv.) (Tammi 1993, 127 sivua):



Tämä lastenromaani, ei ole varsinaisesti joulukalenterikirja, mutta aikuinen voi jakaa kirjan 24 pätkään ja lukea kirjan joulukalenterikirjan tapaan. Tarina on nimittäin mitä mainioin: Kaiken jouluvalmistelun ja kiireen keskellä Kattilakosken talosta alkaa kadota jouluruokia, eikä kenelläkään ole tietoa mihin. Poliisit väittävät, että Kattilakosket ovat itse syyllisiä, mutta lopulta varkaaksi epäillään vähän jokaista lähipiirin ihmistä. Isonapa ja Vilttitossu ottavat tarinassa mittaa toisistaan, ja vilahtaapa kertomuksessa jopa aito tonttukin.

Kirjan pohjalta on muuten tehty tv:ssä (Ylellä) esitetty joulukalenterisarja, jota näytettiin myytävän nyt ainakin Lidlissä.

Sirkka Knuutila ja Taru Castrén: Rosmariini ja joulun taika (Kolibri 2007, äänikirja Tammi)



Tämä minulla on itseasiassa äänikirjana CD:llä, jossa kirjan 24 lyhyempää osaa lukee ääneen Erja Manto. 

Rosmariini on neuvokas tonttutyttö, joka asuu kylässä lähellä Joulupukin pajaa. Joulun alla kuullaan kauhea uutinen: ilkeä noita on varastanut joulun taian. Ilman sitä Joulupukki ei pysty jakamaan lahjoja. Rosmariini päättää pelastaa joulun. Ehkä noita ei olekaan niin paha kuin kaikki luulevat? Tonttutarinassa on 24 osaa - yksi adventin jokaiselle päivälle. Jännittävää tarinaa on hauska lukea joulua odotellessa. (kirjasampo.fi)

Tuula Korolainen (toim.) &  Virpi Penna (kuv.): Ihan täysi tonttu! (Lasten Keskus 2015)



Joulukalenterimainen lorukirja, johon on koottu kahdeksan runoilijan eli Hannele Huovin, Pia Perkiön, Jukka Itkosen, Tuula Korolaisen, Kaija Pispan, Eppu Nuotion, Jukka Parkkisen ja Annika Sandelinin kirjoittamia joulurunoja.

Johanna Förster ja kuvittaja Katri Kirkkopelto: Mustan possun valkea joulu (Lasten Keskus, 2006)



Tämän kirjan esittelin blogissani vuonna 2014, ja se teki minuun vaikutuksen. Kirjassa käsitellään isoja asioita kuten yksinäisyyttä. Perheen Valtteri-poika ei löydä ystäviä eikä tunne yhteenkuuluvuutta oman luokkansa kanssa. Äiti on kiireinen etsiessään joulutunnelmaa, eikä isästäkään oikein ole apua. Tämä sopiikin luettavaksi hieman isompien alakoululaisten kanssa.

Kirjoitin kirjasta aiemmin näin: Mustan possun valkea joulu alkaa syksystä ja päättyy jouluaattoon. Kirjassa seurataan, miten asuntolaiva ja sen väki valmistautuvat talventuloon. Tässä kirjassa on kuusitoista lukua, joten sen voisi alaluokilla lukea vaikka joulukalenterikirjana. Kirjasta löytyy muun muassa teemoja ystävyys, yksinäisyys, ihmissuhteet, kiusaaminen ja erilaiset perheet, ja sitä voisikin käyttää keskustelunavauksena esimerkiksi etiikan ja uskonnon tunneilla.

Tuleeko mieleesi muita kirjoja, jotka soveltuvat luettaviksi joulukalenterimaisesti?

Sarjakuva suomalaisesta legendasta: Lalli - Surma järven jäällä

Olen näköjään viime aikoina esitellyt blogissani aika paljon Suomen historiaan liittyviä teoksia, mutta eikös se ole aika sopivaa, kun maamme satavuotisjuhlaankin on enää vajaa kuukausi aikaa? Tässä siis taas yksi:

Pyysin Lasten Keskukselta luettavakseni minuakin aikoinaan Helsingin yliopistossa opettaneen professori Jukka Rantalan käsikirjoittaman ja graafista suunnittelua opiskelevan Venla Poskelan kuvittaman nuorten sarjakuvan Lalli - Surma järven jäällä (2017).



Tämä sarjakuva-albumi kiinnosti minua kovasti, koska muistan Rantalan puhuneen jo minun opiskeluaikanani siitä, että Lallin legendasta on erilaisia tulkintoja, eivätkä tutkijat ole yksimielisiä edes siitä, onko koko Lallia tai hänen surmaamaansa Piispa Henrikiäkään ollut olemassa. Tiedän, että Rantalan tavoite on herätellä opiskelijoita ymmärtämään, että mitä kauemmas historian kirjoitus perustuu aina lähteisiin ja ihmisten tekemiin tulkintoihin niistä. Toiset haluavat tietoisesti käyttää lähteitä omien tarkoitusperiensä pönkittämiseen, ja toisaalta mitä kauemmas historiassa mennään, sitä vähemmän meillä on esimerkiksi kirjallisia lähteitä saatavilla. Rantala saikin minut aikoinani tajuamaan, että tämän opettaminen myös oppilaille on erittäin tärkeää.

Lalli - Surma järven jäällä esittelee kaksi eri versiota Lallin legendasta. Tarinan alussa kolme lasta keskustelee siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin suomalainen ja siitä kuka on ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen. Lapset päätyvät vertailemaan tietojaan Lallista ja huomaavat, että heidän kertomuksensa eroavat toisistaan.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017) 

Piispa Henrikin surmavirressä Lalli surmasi piispa Henrikin, koska tämä oli vaatinut kestitystä, eikä maksanut siitä mitään.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (
Lasten Keskus, Edukustannus 2017)
Piispa Henrikin legenda puolestaan kertoo, että piispa kyllä maksoi, mutta ilkeämielinen Kerttu valehteli poissaolleelle Lallille, että piispa oli jättänyt maksamatta. Tässä tarinassa Lallin käy lopulta todella huonosti.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä(Lasten Keskus, Edukustannus 2017)

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017) 

Molemmissa tarinoissa Lalli hiihti piispan seurueen perään, tapasi heidät Köyliönjärven jäällä ja surmasi piispan.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017)
Tosielämässä oppilaatkin ovat usein kuulleet (tai opettaja toivottavasti kertoo) molemmat versiot, ja yleensä lapset tahtovat tietää, kumpi versioista on se oikea. Jutun juju piilee kuitenkin siinä, että kumpaakaan tarinaa ei ole voitu osoittaa todeksi. Keskiajalla kirkko käytti Lallin tarinaa esimerkkinä siitä, että ihmisten tulee olla kuuliaisia kirkolle. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomenmieliset käyttivät tarinaa osoituksena siitä, miten suomalaiset ovat kautta aikojen nousseet rohkeasti sortovaltaa vastaan. Tämän asian Rantala avaa sarjakuva-albumin lopussa olevassa tietotekstiosuudessa. Hän muistuttaa, että kuten Lallin tarinaa, voi muitakin historian tarinoita käyttää omiin tarkoituksiinsa, ja meidän tehtävämme on ymmärtää motiivit ihmisten kertomien tarinoiden taustalla. Näin voimme välttyä siltä, että uskomme valeuutisiin ja voimme suhtautua kriittisesti kuulemaamme tai näkemäämme.

Lallin tarina näin kerrottuna toimii siis oivana ja lapsilähtöisenä esimerkkinä siitä, miksi meidän tulee suhtautua lukemaamme tietoon kriittisesti, on se sitten historiallista tai nykyajasta kertovaa. Opettaja voikin ihan hyvin esitellä aiheen vaikka juuri tämän sarjakuva-albumin avulla. Tämän kirjan idea on siis oikein hyvä, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan kuvitukselta hieman enemmän. Ymmärrän, miksi kirjan nykyaikaan sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallin tarinaa kuvaavat mustavalkoisia, ja se jako onkin ihan toimiva. Silti olisin toivonut, että kuvitus olisi jotenkin vahvempaa, sillä nyt kokonaisuus jää hieman vaisuksi. Visuaalisuus on nykynuorille tärkeää, ja siksi hieman puoleensavetävämpi kuvitus olisi voinut toimia tässä paremmin, jotta kirja kiinnostaisi mahdollisimman moia nuori.

Itsetehty lorupussijoulukalenteri

Joko teilläkin lapset katselevat kaupassa joulukalentereita "sillä silmällä"? Meillä ainakin katselevat ja ovat päättäneet, että tänä vuonna sitten ostetaan suklaajoulukalenterit. :) Aikaisempina vuosina olen tehnyt lapsille kalenterin, mutta voi olla, että tänä vuonna en ennätä. Ajattelin kuitenkin vinkata teille kalenterista, jonka tein lapsille toissavuonna ja joka on edelleen meillä käytössä - muulloinkin kuin joulukuussa siis!



Tämä joulukalenteri-idea on varmasti monelle teistä tuttu, sillä kyseessä on lorupussijoulukalenteri, josta lapset 24 päivän ajan saavat uuden lorukortin lorupussiin laitettavaksi. Hain netistä ja erilaisista lorukirjoista 24 lorua, joista osa oli jouluisia, osa ihan tavallisia. Osa loruista oli lapsille entuudestaan tuttuja, osa tuntemattomia ja osa loruleikkejä. 



Olennaista on, että lorut eivät ole kovin pitkiä, jotta ne mahtuvat kohtalaisen pienelle kortille. Kirjoitin lorut tietokoneella erivärisillä fonteilla, tulostin ne ja liimasin värikkäille papereille. Halusin, että lapset voisivat jo kortin kuvasta tai muodosta arvailla, mistä loru kertoo, joten osan korteista leikkasin loruun sopivaan muotoon ja toisiin kortteihin liimasin aiheeseen sopivan kuvan. Lopuksi vielä laminoin kortit, jotta ne kestävät käytössä useamman vuoden. (Olen tehnyt vastaavia kortteja töihin myös kontaktimuovilla päällystäen, kun laiminointikone oli rikki).



Sitten ostin Ikeasta jouluaiheisia paperipusseja, painoin leimasimella jokaiseen numeron, pistin lorukortin pusiin parin tarran kanssa ja kiinnitin pusiit pyykkipojalla naruun. Lähempänä joulua laitoin pusseihin mukaan myös pieniä ylläreitä (kumeja, kyniä, joulukuusenkoristeet, suklaat, piparit). Koska esillä on kerralla neljä pussia, ehdin täytellä pusseja pitkin joulukuuta, eikä näiden kanssa tullut kauhea kiire.



Lorupussi on edelleen käytössä, ja sitä lorutellaan tietysti tutun Lorupussilorun säestyksellä:

"Kuka saa, kuka saa
lorupussiin kurkistaa?
Tillintallin tömpsis!"

Tällaisen joulukalenterin voi toki toetuttaa myös niin, että jokaisessa kortissa on pieni pätkä jouluista tarinaa, ja 24 kortista muodostuu jatkokertomus. Tai sitten korteissa voi olla kuva, joista lapset itse keksivät omaa kertomusta. Jos ehdin, saatan tänä vuonna kehitellä kortteihin tonttujumppaliikkeitä, jolloin kalenterista tuleekin liikunnallinen joulukalenteri (tähän tyyliin)



Millaisia joulukalentereita teillä on käytössä? Kelpaavatko kuva- tai suklaakalenterit, vai pitääkö olla jotain itsetehtyä?

Uppalan kartanon aarre

Eräänä yönä Kosti Kummitus istuu Uppalan kartanon portailla ja huokailee ääneen, koska on tullut kadottaneeksi aarrearkkunsa avaimen. Kostin valitus kuuluu puisen Silkki-kissan korviin, joka muuttuu kuutamoöinä eläväksi, pehmeäksi taikakissaksi. Silkki lupaa auttaa Kostia etsimään avaimen, sillä se epäilee, että Kosti Kummitus on säilönyt aarrearkkuun jonkin erittäin maukkaan aarteen. Paha vain, että Kosti Kummitus ei oikein muista, mihin avain olisi voinut kadota ja milloin se on viimeksi nähnyt avaimen. Ehkä vuonna 1876 Törnävän kartanon ruusutarhassa tai kenties 1960-luvulla Lakeuden Ristin kirkon rakennustyömaalla 1960-luvulla?



Tällaisesta jännittävästä asetelmasta alkaa Mervi Heikkilän kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama kuvakirja Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta). Onneksi Silkki on taikakissa, joka taitaa myös ajassa matkustamisen taidon. Se käyttää kuuvoimaa, jonka avulla kissa ja kummitus matkustavat ajassa taaksepäin avainta etsimään. Etsintäretkellä ne tapaavat ihmisiä menneisyydestä, mutta avainta ne eivät meinaa löytää. Sitten sattuma puuttuu peliin ja heittää kaksikon 1950-luvulle, jolloin Uppalan navetanpäädyssä toimi naiseläinlääkärin vastaanotto.

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Sattuma on onnekas sikäli, että avain kyllä löytyy, mutta huono-onninen siksi, että kaikki kuuvoima on käytetty loppuun! Mitä virkaa on arkun avaimella, jos koko arkku on 2010-luvulla, eivätkä Kosti Kummitus ja Silkki enää pääse kotiin? Onneksi neuvokas kissa keksii konstit, joilla aikamatkailu voi jatkua, ja salaperäisen aarteenkin arvoitus selviää lopulta. Silkki kyllä hieman pettyy, sillä arkusta ei löydykään sen toivomaa hiiripaistia...

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Uppalan kartanon aarre on hyväntuulinen satu, jossa taikuus ja ystävyys ovat tärkeässä asemassa. Heikkilän on selvästi halunnut kertoa lukijoille Etelä-Pohjanmaan historiasta sadun ja yliluonnollisten olentojen avulla. Vaikka tarina on ihan toimiva, olisi sitä voinut hiemna syventää. Nyt etsintäpartion aikahyvpyt ja niiden kokemat kohtaamiset menneisyyden henkilöiden kanssa jäävät hieman pinnallisiksi. Nygårdin kuvitus on erittäin viehättävää ja öinen seikkailu herää eloon hänen kynänsä ansiosta. Me luimme tämän viisivuotiaan kanssa ja vaikka tekstiä on aukeamilla aika paljon, jaksoi lapsi kuunnella hyvin. Tokihan kummitus, aikamatkailu, taikuus ja aarteet ovat aiheita, jotka kiinnostavat lapsia.

Marjo Nygård & Mervi Hekkilä: Uppalan kartanon aarre (Haamu Kustannus 2017)

Kertomuksia Suomen historiasta Mauri Kunnaksen tyyliin: Koiramäen Suomen historia

Kylläpä tuntui hienolta lukea Kirjamessujen jälkeen uutisia, joissa kerrottiin, että Mauri Kunnaksen kirjoittama ja kuvittama kuvakirja - siis lastenkirja! - Koiramäen Suomen historia nousi kirjamessujen myydyimmäksi teokseksi (myytiin yli 5000) kappaletta ja on siten myös Helsingin kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin teos.



Kunnas puhui messuilla sunnuntaina Aleksis Kivi lavalla, ja lavan penkkirivit olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä. En yhtään ihmettele, vaikka minua jäi harmittamaan, että en itse ehtinyt Kunnasta kuuntelemaan. Koiramäen Suomen historiaa (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta) me olemme kuitenkin ehtineet jo lukea kotonakin lasten kanssa. Parin viikon ajan olemme lukeneet sitä 3- ja 5,5-vuotiaiden lasten kanssa ääneen muutama sivu kerrallaan. Tämä on selvästi lapsille haastavin Koiramäki-kirja, minkä vuoksi emme ole lukeneet kirjaa kuin pienissä osissa.

Kirjan alussa on historiallisia tapahtumia kuvaava, historian kirjoista tuttu aikajana,
Suomen alueen kartta sekä Koiramäen lasten aivan loistava sukupuu!
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Sekä minä että mieheni olemme innostuneet historiasta ja tietysti yritämme aivopestä tartuttaa tuon innostuksen myös lapsiimme. Kunnaksen kirjat ovat mitä mainioimpia teoksia tuon kiinnostuksen kasvattamiseen, sillä vaikka ne kertovat menneistä ajoista, eivät ne ole lapsille liian vaikeaselkoisia. Sitäpaitsi vaikka lapset eivät kaikkea lukemaansa tai kuulemaansa ymmärtäisi, osaa Kunnas tehdä kirjoistaan sellaisia, että niiden kuvitus ja tarina tempaa pienen kuulijan mukaansa niin, että ei haittaa vaikka hän ei ihan kaikkea historiallista asiaa ja aikaperspektiiviä vielä ymmärtäisi. Me olemme esimerkiksi lukeneet Koiramäki-kirjat moneen kertaan, ja silti ne tarjoavat uutta ihmeteltävää meille aikuisillekin. Ja voi hitsi, kuinka historiamme käännekohdat ja hallitsijat ovat taas muistuneet minunkin mieleeni.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Koiramäen Suomen historia kertoo siis Suomen historiasta alkaen uskonpuhdistuksesta ja päättyy Suomen sotaan. Kirjan alussa Koiramäen lapset ihmettelevät vanhaa kolikkoa, jonka ovat löytäneet, ja päätyvät miettimään, millasia esi-isiä heillä itsellään on ollut. Siitä alkaa kertomus, jossa käydään läpi lasten esiäitien ja -isien vaiheita erilaisissa historian käännekohdissa. Aivan viimeisellä aukeamalla kurkistetaan myös hieman erään Koiramäen lapsen tulevaisuuteen...

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Kirja etenee kronologisesti ja loppujen lopuksi aika hallitsijalähtöisesti. Kunnas itse sanoi tänään Maikkarin aamuteeveessä, että hän haluaa kirjoissaan lähestyä historiaan tavallisten ihmisten - tai siis koirien - näkökulmasta. Hän haluaa kertoa, mitä tavallinen kansa on tehnyt, kun hallitsijat ovat seikkailleet omia seikkailujaan ja toilailleet omia touhujaan. Koiramäen Suomen historiaan Kunnas onkin tuonut tuota tavallisen kansan näkökulmaa hallitsijoista kertovien osuuksien rinnalle. Kovin syvälle tietyn koiramäkeläisen elämään ei tietenkään voida pureutua, koska kirja käsittää useamman sadan vuoden aikajakson, ja siksi tarinat ovat lähinnä tuokiokuvia.

Historian tapahtumat näyttävät hyvin erilaisilta, jos niitä tarkastellaan tavallisen rahvaan eikä ylhäisten näkökulmasta.
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Kaikista Koiramäki-kirjoista Koiramäen Suomen historia on selvästi tietokirjamaisin, vaikka toki tarinoissa on paljon myös mielikuvitusta ja Kunnaksen omaa sepitystä. Esimerkiksi hatuista ja myssyistä kertovan tarinan päähenkilönä höpöttelee eräs hyvin tuttu unissakävelijä! Suomen sodassa puolestaan on mukana rumpuja pärisyttämässä eräs Remuliinin Henrikki, joka on esiintynyt aiemmin Kunnaksen kirjoittamassa kirjassa Koiramäen Martta ja tiernapojat. Siitä huolimatta, että Kunnas on ujuttanut tarinoihin omia sepityksiään pitävät kirjan suuret historialliset linjat kutinsa.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Koiramäki kirjoista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.