Vauhdikas kuvakirja taaperoille: Viuh, viuh!

Viuh, viuh! Mikä lentää taivaalla? Viuh, viuh! Mikä matkaa avaruudessa? Viuh, viuh! Mikä liitää kilpaa tuulen kanssa? Näihin kysymyksiin voi taaperon kanssa etsiä vastauksia Nina Pirhosen kirjoittamasta ja kuvittamasta hauskasta ja värikkäästä kuvakirjasta Viuh, viuh! (Otava 2017, arvostelukappale).



Kirjasta löytyy erilaisia ilmassa kulkevia härveleitä vesitasosta kuumailmapalloon, rakettiin ja laskuvarjoon. Mukaan on mahtunut kaikkien (meille aikuisille) tuttujen menopelien lisäksi myös ainakin yksi koje, josta me emme lasten kanssa muistaneet kuulleen aikaisemmin: lenturitaksi! Koneita ohjaavat sarjan edellisestä osasta eli Brum, brum! -kirjasta tutut eläinhahmot, ja onkin hauska bongailla kuka eläin on päässyt tällä kertaa hyppäämään potkurikoneen ja kuka esimerkiksi ilmalaivan puikkoihin.

Bobo-norsu on päässyt ajamaan lenturitaksia.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Viuh, viuh! on kuvakirja, jonka visuaalinen ilme on tarkkaan mietitty ja hiottu kirjasinfonttia myöten. Värikkäät kuvat miellyttävät lasten lisäksi ainakin minun silmiäni. Näitä kuviahan voisi laittaa vaikka lasten huoneen seinille! Kirjan sivut ovat paksumpaa paperia ja kestävät pienten lasten käsissä kivasti. Minä ainakin olen riemuissani siitä, että pienille lapsille tarjotaan näin laadukasta luettavaa, jossa tekstiäkin on juuri sopivasti heidän kuunneltavakseen. Meillä kotona kirja osuu ja uppoaa erityisesti kolmivuotiaaseen lukijaan, mutta kyllä viisivuotiaskin tuli kurkkimaan olan yli, kun luimme kirjaa pienempien lasten kanssa.

Tämän sivun tekstiä lukiessani kieleni menee jostain syystä joka kerta solmuun ja "nokkasiili Siiristä" tulee nokkasiili Siili.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Käärmeiden kaupunki

Katri Alatalon fantasiaromaani Käärmeiden kaupunki (Gummerus Kustannus Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta) kuljettaa lukijan Ras-Udin kuumille aavikoille ja vehreille keitaille, joissa aavikon kansat ovat kautta aikojen - jos eivät aina ihan sovussa, mutta kuitenkin hiljaisessa yhteisymmärryksessä  - palvoen aavikon tuulia, kuuta ja aurinkoa. 



Kharras-Dimin keidaskaupungissa elää kolme lasta, joita vetää toistensa puoleen ulkopuolisuuden tunne ja joille aavikko tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia tehdä tutkimusmatkoja ja leikkiä kaukana aikuisten vahtivista silmistä. Yksi lapsista on prinsessa-Ninette, toinen velhon oppipoika Sulwaen ja kolmas on orpopoika Arry, joka harjoittelee savenvalajan oppipoikana ja jonka valkoinen iho pistää silmään, missä ikinä tämä liikkuukin. Kolmikko on hitasutunut yhteen niin, että he tietävät toistensa salaisuudet eivätkä kavahda niitä. Ninette hallitsee käärmeitä ja Arry osaa muuttaa muotoaan keneksi tahansa ihmiseksi. Vain Sulwaen ei ole osannut tai halunnut kertoa muille sisällään jäytävästä pelosta ja halusta tulla suureksi velhoksi. Eräällä tutkimusretkellään lapset löytävät kolme haudattua ja kivettynyttä jättiläiskäärmeen munaa, joita Ninette alkaa hoivata. Arry kokee munien huokuvan pahuutta ja tuhoaa ne Sulwaenin vain katsoessa vierestä sillä seurauksella, että lasten välitä särkyvät kuin jättiläiskäärmeiden munien kuoret.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin Kharras-Dimin ja muiden aavikkokaupunkien rauha järkkyy, kun Samitsa-nimisen aavikkokaupungin hallitsija tahtoo alistaa muut kaupungit käskyvaltansa alle ja pakottaa kaikkki palvomaan mystistä kiveä. Hän hyökkää kummallisten kasvottomien pappien avulla Kharras-Dimiin ja tappaa Ninetten perheen. Nuori prinsessa ja Arry napataan orjiksi, jotka kuljetetaan Samitsan kaupunkiin. Pitkälle vaellukselle lähtenyt Sulwaen saa säilyttää vapautensa, vaikka myös hänen polkunsa johtaa lopulta Samitsan kaupunkiin, jossa Ninette on uponnut uuteen elämäänsä palvelijatar-Nininä ja jossa Arry on onnistunut kohoamaan juonittelun avulla kaivosorjasta hallitsijan tyttären rakastajattareksi. Myös Sulwaenin vanha velho-opettaja on säilynyt hengissä ja tahtoo vapauttaa vangitut orjat vallanhimoisen ja taikakiven sokaiseman Azimak-hallitsijan ikeestä. Avukseen nuo entiset ystävät saavat hevoskauppias Zalihin sekä tämän siskon Zahazan. 

Tehtävä tuntuu kuitenkin mahdottomalta, sillä Azimakin pappien taikakivi on niin voimallinen, että sitä on liki mahdoton voittaa. Sulwaen soluttautuu papiksi temppeliin ja Arry ja Ninette yrittävät tehdä myyräntyötä palatsista käsin. Ninetten rooli kansansa vapauttamisponnisteluissa on ehkä kaikista tärkein, sillä hänen tehtävänään on etsiä käsiinsä muinaisten jättiläiskäärmeiden muna ja herättää henkiin ammoisina aikana palvotut, mutta kauan sitten unohdetut jättiläiskäärmeet, joiden avulla Azimak voitaisiin kukistaa. Jokaisella liittoiselle on kuitenkin omat salaiset halunsa ja tarpeensa, eikä heidän ole helppo luottaa toinen toiseensa. 

Käärmeiden kaupunkin on tuhti romaani, jossa juonittelu, taikuus, ystävyys, vapaus ja luottamus kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilöt Ninette, Arry ja Sulwaen saavat oppia, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja hyväkin taikuus voi muuttua pahaksi väärissä käsissä. Alatalo on onnistunut kirjoittamaan fantasiaromaanin, jota on vaikea laskea käsistä ja joka kiehtoo yhtä hyvin teini-ikäistä kuin aikuistakin lukijaa. Kirjan vangitseva kansikuva on Laura Noposen käsialaa. Se suorastaan hehkuu sitä samaa aavikon kuumuutta, salaperäisyyttä ja taianomaisuutta, josta Alatalokin kirjoittaa.

En ikinä luovuta on koskettava kertomus nuoren tytön taistelusta leukemiaa vastaan

En ikinä luovuta (Karisto 2017, arvostelukappale) on eittämättä koskettavin nuortenkirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Se kertoo 12-vuotiaana leukemiaan sairastuneen Emilia Mäkisen tarinan. Tämän tosielämään perustuvan kirjan on Emilian omaisten pyynnöstä kirjoittanut Päivi Lukkarila. Hän kirjoitti kirjan Emilian omien kirjoitusten ja läheisille tekemien haastattelujen pohjalta. Emilia itse menehtyi rankan tautinsa uuvuttamana 22.9.2013 vain neljätoistavuotiaana. 



Tyttö oli innokas ja lahjakas kirjoittaja ja piti elämästään kahtakin eri blogia, joihin purki tuntojaan ja joissa kertoi omasta elämästään ja itselleen tärkeistä asioista. Niitä olivat ennen kaikkea hevoset Iiris ja Hurri, ratsastaminen ja parhaan ystävänsä Julian kanssa oleminen. Emilia nautti myös valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta, ja hänen haaveensa oli julkaista kirja. Lukkarila onkin sisällyttänyt tähän kirjaan Emilian omia tekstejä, ja kannen kuva on Emilian itse ottama. Takakannessa puolestaan on Emilian parhaan ystävän Julian ottama kuva Emiliasta. 

Kirja tapahtumat ajoittuvat Emilian kahteen viimeiseen elinvuoteen ja ne alkavat siitä hetkestä, kun Emilia saa tietää sairastavansa lapsille harvinaisempaa leukemiatyyppiä AML:ää ja joutuu lähtemään kiireesti sairaalaan. Kotiin jäävät perheen koirat sekä Emilian rakas hevonen Hurri. Sairaalajakso on rankka, ja hoidot rikkovat ennen kuin voivat parantaa. 

Mun ääni värähtää vähän, kun mä kysyn:
- Kuinka moni kuolee?
- Ensimmäisen kerran leukemiaan sairastuvilla lapsilla hoitoennuste on hyvä. Jopa kahdeksankymmentä prosenttia paranee solunsalpaajahoidolla. ...
Se kuulostaa aika hyvältä. Niin kuin joku laittaisi pöydälle kymmenen pelikorttia nurinpäin, ja niistä kahdeksan olisi punaisia ja kaksi mustaa ja mun pitäis arvata punainen kortti. Melko suurella todennäköisyydellä sellainen osuisi käteen.

Kirjassa selitetään syöpähoitoon liittyviä termejä, hoitoja ja asioita siten, että nuorten lukijoiden on helppo ymmärtää, mistä on kyse. Tämä olisi varmasti ilahduttanut Emiliaa, sillä hän joutui sairautensa ja sen remissiovaiheen aikana huomaamaan, miten ihmisillä oli kummallisia ennakkoluuloja käsityksiä syövistä ja esimerkiksi niiden tarttumisesta. Kun Emilia pääsee taas kouluun, hän huomaa, että opettajat eivät osaa enää kohdella häntä aivan normaalisti ja katsovat läpi sormiensa monia tytön tempauksia. 

Tarinassa Emilia suree lukijankin sydäntä särkevän paljon sitä, että sairaus eristää hänet muista ihmisistä. Infektiovaaran takia hoitojen aikana ei voi juuri liikkua missään, eikä tippapulloon kytkettynä pääse ratsastamaan. Moni Emilian koulukavereista tuntuu katoavan hänen elämästään, ja vain Julian kanssa olo tuntuu normaalilta.

Huolimatta kaikesta, mitä Emilia joutuu henkisesti ja fyysisesti kestämään, hän vaikuttaa kirjan perusteella vahvalta, päättäväiseltä ja positiiviselta tytöltä, jonka elämän kantava voima on hevoset. Ne kannustavat Emiliaa jaksamaan silloinkin, kun kunto on romahtanut, eikä edes nieleminen, saati puhuminen onnistu. Aina, kun hoitojaksojen välissä on mahdollista, lähtee Emilia ratsastamaan, ja tytölle ostetaan uusi hevonenkin. Hänen perheensä on koko ajan tytön tukena, ja isoäiti lupaa viedä tytön ratsastamaan Islantiin heti, kun syöpä on selätetty.

Ja jos mä nyt kuolen, mitä tapahtuu Hurrille? Tietysti äiti, Krisse tai Julia hoitaa sen, mutta siltikin mua itkettää, kun mietin Hurria. ... Hurrin takia mä en voi kuolla.

Emilian ensimmäinen syöpä saadaan parannettua, ja hän pääsee viettämään normaalia teinityön arkea, johon kuuluvat puuduttavat koulupäivät, hassuttelut luokkakavereiden kanssa, blogiin kirjoittaminen, yhteenotot äidin kanssa ja tietysti hevoset. Se ihmetytti minua hiukan, että ainakaan tässä kirjassa Emilia ei tunnu olevan ihastunut kehenkään, vaikka yleensä hänen ikäisensä kokevat voimakkaitakin rakastumisen tunteita. Ehkä hevoset ja sairaus vievät kaikki hänen ajatuksensa eikä ihastumiselle jää sijaa?

Emilian elämä normalisoituu, ja koko perhe ehtii huokaista helpotuksesta, vaikka tietysti Emilian pitää käydä tiheästi kontrolleissa ja tarkkailla vointiaan. Emilia itse on riemuitsee, kun saa elää normaalia elämää, ja siksi hänestä tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja raskaalta vanhempien päätös erota. Sekin kytkeytyy Emilian mielessä hänen sairauteensa:

Mietin, erooko ne sen takia, että mun sairauteni on vienyt niin paljon niiden aikaa ja voimia.

Huono olo ja kivut alkavat vaivata Emiliaa, ja testeissä huomataan, että hänen luuytimessään on kummallisia, uusia kromosomimuutoksia. Se tuntuu valtavan pelottavalta, mutta Emilia päättää olla pelkäämättä, sillä pelko ei auta mitään. Se tulee, mikä tulee.

Pahin tapahtuu kuitenkin, kun Emilian leukemia uusiutuu. Hän tietää, että uusiutuvissa syövissä paranemisennuste on heikompi. Edessä on kantasolusiirto, joka onnistuessaan kyllä toimii, mutta jonka sivuvaikutukset ovat kivuliaat ja lähes kestämättömät. Niiden lisäksi Emiliaa ahdistavat toimettomuus ja pitkät jaksot suljettuna sairaalahuoneeseen. Blogi on monesti hänen ainoa ikkunansa ulkomaailmaan ja kommentteja kirjoittavat ihmiset tuntuvat Emiliasta jo lähes oikeilta ystäviltä. Edelleen hän saa voimaa hevosistaan ja niihin liittyvistä tulevaisuudensuunnitelmistaan. 

Kantasolusiirto näyttää kuitenkin tehoavan, ja Emilian toipuminen alkaa. Hoitojen takia hän kuitenkin sairastuu helposti, ja paha infektio pääsee iskemään vielä heikkoon Emiliaan. Kuume ja kivut iskevät päälle, ja niiden aiheuttajaksi todetaan keuhkokuume. Se sairaus vie lopullisesti Emilian voimat, eikä hänen kroppansa enää kestä. Emilia menehtyy keuhkokuumeen aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Emilian tarina on koskettava, mutta silti ihmeen valoisa kertomus nuoren tytön taistelusta ja tahdosta elää. Kirja kertoo paitsi Emilian sairastumisesta myös hevosista ja ratsastamisesta. Lukkarila on ainakin minun mielestäni onnistunut kirjoittamaan niin, että tarina kuulostaa siltä kuin Emilia itse, omin sanoin sen minulle kertoisi. Ratsastustunteja on kuvattu tarkasti, ja välillä jopa vähän puudutti lukea niistä, koska en kaikkia termejä ja asioita edes ymmärtänyt. 

Vaikka kirjassa kyllä mainittiin Emilian peloista ja ahdistuksesta, hänen tunteidensa käsittely jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi ja hevostelun jalkoihin. Tähän olisin toivonut lisää syvyyttä, mutta toisaalta tapahtumat etenivät kirjassa muutenkin aika nopeasti, kertoohan kirja niin pitkästä ajanjaksosta eikä kuitenkaan ole kovin paksu. Ja ymmärrän kyllä senkin, että ehkä kirjailija ei ole halunnut tai kyennyt kuvailemaan todellisen Emilian tunteita kauhean tarkasti, jos niihin ei ole ollut riittävästi lähteitä. Ja ehkä Emilian perhe on halunnut pitää asioita myös itsellään.


Osanottoni Emilian perheen ja läheisten suruun.

Hieno katselukirja perheen pienimmille

Ilahduin kovasti, kun löysimme keskimmäisen lapsemme kanssa kirjastosta muutama viikko sitten Leppäkerttu-katselukirjan (Lasten Keskus 2017, alkuteos "La coccinelle"), jonka olin pannut merkille jo kustantajan syyskatalogia selatessani. Ensiselailulla kirja vaikutti oikein hauskalta, sillä siinä on selkeät, yksinketyaiset ja värikkäät kuvat, hieman tekstiä jokaisella pahvisella sivulla ja lisäksi monta kurkistusreikää, joita pienet sormet voivat tutkia ja tökkiä. Lainasimme toki kirjan kotiinkin, koska keskimmäisen lapsen mielestä meidän vauva vois tykätä tästä!




Ja kyllä yksitoistakuukautinen tykkää! Hän jaksaa ihmetellä kurkistusreikiä ja nauttii selvästi, kun hänelle luetaan. Värikkäistä kuvista harjoittelemme tunnistamaan kukkua, leppäkerttuja, kirvoja ja auringon. Vajaa vuosikas kun on ihan viime viikkojen aikana innostunut osoittamaan asioita ja tavailemaan sanoja. Koska tässä Magali Attiogbén kirjoittamassa ja kuvittamassa taaperokirjassa on tekstä vain lauseen tai kahden verran jokaisella aukeamalla, jaksaa meidän pieninkin lukijamme kuunnella juuri sen verran, että voimme oikeasti myös lukea Leppäkerttua.

Leppäkertun pitää varoa, ettei lintu nappaa sitä nokkaansa.
Magali Attiogbé: Leppäkerttu 

Kolmevuotiaalle isosisarukselle kirja tarjoileekin sitten tietoa leppakertusta ja sen elintavoista. Kirja näet on itseasiassa taaperoiden tasoinen, lorumuotoon kirjoitettu pahvikantinen tietokirja, jossa selvitetään leppäkertun elintapoja ja vaiheet toukasta aikuiseksi.

Emo valitsee munilleen sen lehden, jossa vilisee paljon kirvoja eli kuoriutuville
toukille paljon syötävää.
Magali Attiogbé: Leppäkerttu 

On erittäin ilahduttavaa, että perheen pienimmillekin lapsille tehdään näin hienoja kirjoja, joissa kuvat ja teksti on tarkoin mietitty! Tekstin suomenkieliset lorut on keksinyt Maisa TonteriLeppäkerttu kuuluu Minimaailma-kirjasarjaan, josta on ilmestynyt niin ikään pahvikantinen katselu(tieto)kirja muurahaisista. Voimme lämpimästi suositella tätä katselukirjaa kaikkien pienten lasten perheisiin. Allaolevasta videoklipistä pääsette kurkkaamaan, miltä kirja näyttää luettuna!


Kirja pienille futisfaneille: Zlatan on tähti - Futisjunnut 1

Jalkapallo on joukkuelaji, ja joukkueessa on voimaa. Aina ei suinkaan ole helppo muistaa, että liika sooloilu on pahasta ja kaveria pitäisi auttaa. Varsinkin pienet lapset tahtovat mielellään loistaa yksin kentällä, ja joutuvat opettelemaan, että tekemällä yhetistyötä joukkuekavereiden kanssa koko joukkue menstyy paremmin. Tämän saavat oppi myös alakouluikäiset Ali ja hänen kaverinsa kirjassa Zlatan on tähti (Otava 2017, suom. Sanna Manninen, alkuteos Hippo bokförlag 2014, arvostelukappale). Kirjan on kirjoittanut Lasse Anrell ja kuvittanut Anna-Karin Garhamn.



Ali pelaa Hammarbyn jalkapalloseurassa, ja heidän joukkueeseensa on tullut uusi poika nimeltään Bruno. Ali, joka tarkkailee paljon ympäristönsä tapahtumia ja toisten käytöstä, panee merkille, että Brunon on aika vaikea sopeutua pelaamaan joukkueessa, eikä tämä osaa kohdella muita kovin nätisti. Bruno ei esimerkiksi haluaisi pelata tyttöjen kanssa, eikä siksi ilostu yhtään, kun kuulee, että hänen joukkueensa alkaa harjoitella yhdessä tyttöjoukkueen kanssa.

- Tytöt ovat paljon huonompia kuin pojat. Tyttöjen kanssa treenaaminen on tosi noloa, Bruno mumisee.


Lasse Anrell & Anna-Karin Garhamn: Zlatan on tähti - Futisjunnut 1

Ali puolestaan ilahtuu, kun pääsee pelaamaan parhaan kaverinsa Emman kanssa, sillä Emma on hyvä pelaaja, reilu ja kiva myös Brunolle, vaikka tämä onkin tyly Emmaa kohtaa. Joukkueiden valmentajat Hanna ja Niklas eivät tykkää kuunnella toisten morkkaamista, ja Niklas pitää Brunolle puhuttelun. Onko kuitenkaan lapsen oma vika, että hän käyttäytyy huonosti, kun tämän äidin mielestä pojan hulinointi on vaan cool, ja on valmentajan vika, jos ei tykkää pojan sanomisista?

Joukkue saa mahtavan tilaisuuden näyttää peli- ja yhteistyötaitonsa, kun se kutsutaan pelaamaan minimaaottelu norjalaista joukkuetta vastaan Friends Arenalle. Matsi pelataan sekajoukkueilla, ja kaikki ovat innoissaan. Ainoastaan Brunolla on paha mieli, sillä tämä ei saa yhtään peliaikaa, mikä tuntuu Alista kummalliselta. Hän miettii, ovatko valmentajat pahastuneet, kun Bruno aina temppuilee. Oikea syy on kuitenkin se, että Bruno satutti jalkansa - joko potkaistessaan kerran kiukuspäissään ovea tai sitten skeitillä temppuillessaan - eivätkä valkut halua, että jalka tulee vielä kipeämmäksi. Alin käy sääliksi Brunoa ja hän onnistuu ovelan huijauksen avulla saamaan tämän kentälle, koska hänen (Brunon) täytyy saada mahdollisuus pelta muutama minuutti tällä hienolla nurmella ison yleisön edessä.

Alin tempun ansiosta matsi päättyy hyvin ja Brunokin on todella iloinen. Hienon päivän kruunaa tieto, että itse Zlatan on kehunut joukkuetta! Ali jää kyllä kiinni huijauksestaan, mutta Hanna-valmentaja leppyy sillä, vaikka valmentajan huijaaminen on rumaa, oli se myös kivasti tehty. Erittäin kivasti. Sinä olit hyvä kaveri, Hanna sanoo. - Se on aina siistiä. Joukkuetoverit auttavat toisiaan, kuten tiedät.




Zlatan on tähti on ensimmäinen osa Futisjunnut-kirjasarjaa, joka on suunnattu pienemmille alakoululaisille. Kirja on ohut lastenromaani, ja siinä on paljon kuvia ja kohtalaisen iso teksti. Se sopiikin hyvin 1 - 3-luokkalaisille, jotka jo osaavat lukea teknisesti hyvin. Kokemukseni mukaan futis on suosittu laji alakoululaisten keskuudessa, joten kirja varmasti kiinnostaa monia lapsia. Ihan huippua on, että siinä ei ole leimattu futista vain poikien lajiksi. Paikoin kaveruus-teema tuli aika vahvasti läpi ja tuntui hieman osoittelevalta, mutta oikestaan en usko sen haittaavan lukukokemusta. Sen sijaan mietin, että suomalaisten lasten olisi luultavasti vielä helpompi samastua tarinaan, jos tapahtumat sijoittuisivat suomeen, joukkueiden nimet olisivat suomeksi ja fanitetut ammattipelaajat olisivat suomalaisia.




Viskarilaisen tehtävät (Oppi&ilo tehtäväkirjoja 4 - 10 -vuotialle lapsille)

Viime viikolla saimme Oppi&ilolta oikein mieluisan paketin, joka piti sisällään pari erilaista tehtäväkirjaa, kysymyskorttikuution sekä kaksi pahvikantista kirjaa (kirjoista ja kuutiosta lisää toisessa postauksessa). Erityisesti viisivuotias esikoisemme innostui paketin sisällöstä, sillä hän on kova tekemään erilaisia tehtäviä ja tutkimaan ja pohtimaan asioita. Viime viikolla hän myös aloitti päiväkodissa uudessa ryhmässä, jossa viskareiden lisäksi on myös eskareita. Hän ehti jo miettiä, saakohan tehdä kynä- yms. harjoituksia yhdessä eskarilaisten kanssa. Siihen en osannut vastata juuta taikka jaata, mutta lapsen iloksi Oppi&ilo -paketissa oli mukana 4 - 5-vuotiaille suunnattu tehtäväkirja Pyyhittävä: Ensimmäiset kirjaimet - aakkospuuhaa kynä kädessä (Sanoma Pro Oy 2016).



Minä olin oikeastaan aika yllättynyt, kuinka innoissaan viskarimme tarttui tussiin ja ryhtyi ihan omasta aloitteestaan piirtämään kirjaan katkoviivoja pitkin erilaisia kiemuroita, kirjaimia ja sokkeloita. Epäilin nimittäin aluksi, että tarkka viivojen mukaan pirrtäminen ei kauaa jaksaisi lasta innostaa, mutta huomasin, että jokaisella aukeamalla taitaa olla juuri sopivassa suhteessa niitä tehtäviä, joissa piirretään tarkkaa viivaa katkoviivojen päälle eli harjoitellaan hienomotoriikkaa, kynäotetta ja kirjaimia sekä niitä tehtäviä, joissa pitää selvitä läpi sokkeloista ja labyrinteista. Tehtävätyyppien vaihtelun ansiosta lapsi ei kyllästy.



Jokaisella aukeamalla on värikäs kuva, josta voi etsiä aukeaman tai kyseisen sivun kirjaimella alkavia asioita. Kuvissa seikkailevat Summamutikan eli Oppi&ilo -sarjan maailman hahmot. Tehtäväkirjasta huomaa, että se on suunnattu alle eskari-ikäisille, sillä kirjainmuodon oikeaoppinen piirtämiseen ei juuri kiinnitetä tehtävissä huomiota. Siis siihen, että kirjainten kirjoitussuunta olisi oikea. Isojen kirjainten kohdalla on kyllä merkitty aloituspiste, mutta suuntaa ohjaavat nuolet puuttuvat.

Meidän viskarimme on aika tarkka siitä, että tekee tehtävät oikein, joten hänen käsiinsä tällaiset pyyhittävät tehtäväkirjat ovat ihan mainioita. Me kyllä sovimme, että ei jokaista lerppua tai huonoa (kuten hän sanoi) kirjainta tarvitse heti pyyhkiä, sillä kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Pyyhittävissä kirjoissa on myös se näppäryys, että tehtäviä voi tehdä uudestaan tai antaa vaikka pikkusisaruksenkin kokeilla piirtämistä.

Kirjan tehtävät ovat laatineet Riitta Nissonen ja Markku Töllinen, joilla molemmilla on vankka kokemus oppikirjantekijöinä ja lasten opettamisesta. Nissonen on muun muassa toiminut rehtorina ja Opetushallituksen kouluttajana. Töllinen on opettanut lapsia lukemaan jo kolmenkymmenen vuoden ajan.



Ensimmäiset kirjaimet siis miellytti ja viihdytti viisivuotiasta hyvän tovin, mutta raaputuskirja Maailman ympäri - värikästä siirtokuvapuuhaa -tehtäväkirja (Sanoma Pro Oy 2016) suorastaa hurmasi esikoisemme. Muistatteko omasta lapsuudestanne ne siirtokuvat, joita laitettiin paperin päälle ja sitten raaputettiin pakkauksen mukana tulevalla muoviveitsellä? Niiden kanssa piti aina olla tarkkana, että raaputti koko kuvan kunnolla tai muuten raaputetun hahmon jalka tai pää tuppasi jäämään kiinni alustapaperiinsa ja kuva jäi torsoksi. En edes tiennyt, että näitä raaputusjuttuja on enää olemassa!



Noh, tämä Maailman ympäri -kirja on siis tehtäväkirja, johon raaputetaan kiinni eläinhahmoja, kun on ensin selvittänyt, mihin maahan, maanosaan tai elinympäristöön kyseinen eläin kuuluu sijoittaa. Yhtä elinympäristöä kohti on aina yksi aukeama. Aukeamalla on aina ihan lyhyt tietoteksti kyseisestä alueesta sekä jokin pieni tehtävä, jonka lapsi saa tehdä kuvien siirtämisen lisäksi. Myös kirjan lopussa on muutama tehtäväsivu, mutta niitä me emme edes päässeet vielä täyttelemään, sillä esikoisemme innostui nimenomaan siitä raaputtamisesta.

Tämä tehtäväkirja on suunnattu 5 - 10 -vuotialle lapsille, ja täytyy sanoa, että kyllä sen täyttäminen vaatiikin kohtalaista kärsivällisyyttä ja tarkkuutta sekä tietoakin. Pienempi lapsi tarvitsee lisäksi aikuisen apua mikäli mielii siirtää oikeat eläimet juuri oikeille sivuille - ja kaiken lisäksi ehjinä.



Me teimme tehtäväkirjaa niin, että lapsi osoitti ne eläimet, jotka kuhunkin kuvaan kuuluvat, minä leikkasin ne arkista ja tarkistin, että ne tosiaan kuuluvat kyseiseen elinympäristöön, lapsi raaputti kuvat ja minä viimeistelin raaputukset, mikäli näytti, että kuvat eivät olleet kunnolla kiinni. Täytyy myöntää, että minullakaan ei ollut kovin hyvin muistissa, mitä kaikkia eläimiä ja kasveja elää tyypillisesti Alpeilla, joten lunttasin suosiolla sivulta 24, jossa on oikeat vastaukset. Kerroin eläimet lapselle ja hän etsi ne arkeilta. Isompi lapsi voisi täytellä tätä siirtokuvakirjaa niin, että hakisi vastauksia oppikirjastaan, tietokirjoista tai vaikka netistä.



Tällaisia tehtäviä tehdessään ja puuhastellessaan itselleen mieluisan asian parissa lapsi oppii uusia asioita aivan huomaamattaan. Esimerkiksi siirtokuvakirjaa tehdessämme jäimme lapsen kanssa pohtimaan mitä tarkoittaakaan se, että Alpit ulottuvat kahdeksan maan läpi (ei muuten mikään helpoin asia konkretisoida viisivuotiaalle!) En voinut olla iloitsematta, kun kuulin illalla, miten lapsi selitti samaa asiaa tohkeissaan isälleen ja pikkusisarukselleen. Ihan mahtavaa!

Nettisivulla http://www.oppijailo.fi/lapset_ja_nuoret lapsi voi käydä ilmaiseksi pelaamassa erilaisia pelejä. Kannattaa käydä kurkkaamassa, sillä pelien joukossa on esimerkiksi kivoja muistipelejä, kirjain- ja numerotehtäviä sekä hahmotuskykyä ja muistia kehittäviä pelejä.

Hel-YA! kuulumisia

Eilen lauantaina iso joukko ya-kirjallisuuden (young adult) eli nuorille aikuisille suunnatun kirjallisuuden faneja - minä mukaan lukien - kokoonnuimme Helsingin Suvilahdessa sijaitsevassa ravintola Lämmössä, jossa vietettiin Suomen ensimmäistä ya-kirjallisuuden fanitapahtumaan. Tunnelma Lämmössä oli todella lämminhenkinen ja iloinen. Sekä yleisöstä että paikalla olevista esiintyjistä välittyi aito kiinnostus ya-kirjallisuutta kohtaan. Hel-YA!:n ohjelma oli mielenkiintoista, ja keskustelemaan oli saapunut iso joukko minunkin lempparikirjailijoitani.

Tapahtumasta sain mukaani Angie Thomasin kirjoittaman
Viha jonka kylvät -romaanin ennakkokappaleen (Otava 2017).
Siltä on lupa odottaa järisyttävää lukukokemusta,
niin paljon sitä kehuivat esimerkiksi Mintie Das
ja kirjabloggarikollegani Linnea Kujerruksia-blogista.

Täytyy kyllä sanoa, että päivä oli aika pitkä, sillä päivä starttasi kello 13.00, ja viimeinen keskustelu alkoi klo 18.00. Istumalihaksilta kysyttiinkin kestävyyttä, että jaksoi istua kuuntelmassa kaikki keskustelut, joista osa käytiin englanniksi. Minä jouduin valitettavasti poistumaan heti kuuden jälkeen, enkä siis ehtinyt seurata viimeistä keskustelua tai osallistua Elina Rouhiaisen Muistojenlukija -kirjan julkkareihin.

Naiset kaiken takana: Laura Nevanlinna ja Laura Andersson

Ensimmäiseen Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät -keskusteluun osallistuivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Jokainen heistä selosta aluksi hieman sitä, kuinka heidän omat tarinansa ja kirjojensa maailmat ovat syntyneet. Itäranta esimerkiksi kertoi, että hän näkee aluksi mielessään jonkin tietyn kuvan tai kohdan, josta kaikki lähtee liikkeelle. Tuntuu oikeastaan siltä, että hänen kirjojensa maailma on jo olemassa ja hän saa kirjoittaa sen esiin. 

Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Haastattelijana Laura Nevanlinna

Ylipäänsä päivän keskusteluista välittyi tunne, että kirjailijat todella uppoutuvat luomiinsa tarinoihin ja niiden maailmoihin, he kiintyvät hahmoihinsa ja haluavat tuoda näiden äänen kuuluville. Simukka naureskeli, että Lumikki-trilogiaa kirjoittaessaan hänelle saattoi väsyneenä tulla tunne, että pitäisikin soittaa Lumikille ja kysyä, mitä hän on mieltä tästä tai tuosta asiasta. Simukka kuvaili, että tuntui oikeastaan kuin hän olisi kirjoittanut trilogiaa yhdessä Lumikin kanssa. Niemikin kertoi nähneensä Et kävele yksin -romaaninsa päähenkilöparin kulkemassa ulkona lumipyryssä - tai ainakin luoneensa itselleen jälkikäteen muiston tuosta kohtaamisesta.



Valkaman kohdalla kirjoitusprosessi on tietysti hieman erilaista kuin muilla paneelin kirjailijoilla siitä syystä, että hänen kirjojensa tarinat sijoittuvat todelliseen historialliseen aikakauteen. Hän joutuukin kahlaamaan erilaisia lähteitä, ja kertoi käyttävänsä aineistonaan esimerkiksi vanhoja kansanrunoja.

Haastattelija Laura Nevanlinna sai aikaan pienen myrskyn kysyessään, miksi kirjailijat ovat päätyneet kirjoittamaan vahvoista naishahmoista. Simukan vastaus oli ihastuttava: Hän kertoi lähes vihaavansa termiä "strong female caracter", koska jos miespäähenkilö toimisi kuten naiset hänen kirjoissaan, ei kukaan ylistäisi heitä "vahvoiksi mieshahmoiksi". He olisivat vain miehiä. Siispä naispäähenkilöidenkin kohdalla voisi unohtaa jo määrittelyn vahvat naiset ja puhua pelkästään naisista, tytöistä tai vaikka vain ihmisistä.

Tämän jälkeen keskustelu eteni kohti aihetta, joka oli vahvasti läsnä myös keskusteluissa Tytöille, Pojille, Muille: Kuka kirjoittaa ja kenelle sekä Kaikki kohdallaan: Mikä YA:ssa on parasta. Kaikissa keskusteluissa mietittiin, millaista on hyvä ya-kirjallisuus, keille sitä kirjoitetaan ja millaisia hahmoja ja tarinoita ya-kirjallisuudessa on nähty ja toivottavasti vielä tullaan näkemään.

Tästä kuvasta kiitokset Lukijan roolissa -blogin Riikalle!
Kuvassa Juuli Niemi, Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Jantunen, Elina Rouhiainen ja Salla Simukka

Kuka kirjoittaa ja kenelle -keskustelussa panelisteina olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa & Anders Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehdestä Amri Väre. Mikä YA:ssa on parasta? pohtivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Juuli Niemi, Elina Rouhiainen, Salla Simukka ja kirjallisuuden opiskelija Salla Juntunen.

Vaikutti hyvin selvältä, että sekä lukijat, kirjailijat ja kustantajat haluavat lukea tarinoita, joissa päähenkilöinä on erilaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden ääni ei vielä ole kirjallisuuden kentällä kuulunut. Itäranta esimerkiksi sanoi kokevansa lähes velvollisuudekseen kirjoittaa vähemmistöistä, ja myös Simukka kertoi kirjoittavansa ihmisistä, jotka eivät mahdu tiettyyn muottiin - eikä heidän tarvitsekaan mahtua. Vik, joka kirjoittaa myös vähemmistöstä, kertoi pohtivansa paljon kysymystä, mistä tulee pelko muukalaisia kohtaan.



Paarhamaa ja Vacklin puolestaan kertoivat, että heidän tulevassa kirjassaan tapahtumat sijoittuvat pelimaailmaan, ja heidän päähenkilönsä on 16-vuotias tyttö. Vacklin naureskeli, että hänen sisäinen feministinsä halusi kirjoittaa tytöstä, koska naisten historia on jäänyt pitkälti kirjoittamatta. Japanin ninjasotureista (vai samuraista, korjatkaa minua!) 30% oli naisia, mutta heistä on vaiettu historiankirjoituksessa. Sama seikka motivoi myös Itärantaa, Dasia ja Valkamaa. Das kirjoitta naismerirosvoista, ja Valkaman kirjoissa päähenkilöitä ovat naiset viikinkiaikana, joilloin naisten mahdollisuudet esimerkiksi metsästämiseen olivat hyvin rajoittuneet. Kaikki kolme kirjailijaa muistuttavat, että vaikka naisten mahdollisuudet toimia tietyissä ammateissa ja tehdä tiettyjä valintoja ovat kautta historian olleet rajoittuneita, on naisia kuitenkin aina toiminut vaikkapa nyt merirosvoina, sotureina ja seppinä.

Vaikka moni paikalla olleista ya-kirjailijoista haluaakin tietoisesti tuoda omassa teoksessaan vähemmistöön jääneen henkilön äänen kuuluvaksi, ei heistä kukaan kuitenkaan kirjoittanut pelkästään siksi, että haluaa saada tietyn sanoman runnottua läpi. Itäranta luottaa lukijaan siinä, että he löytävät kirjasta merkityksellisen sanoman, eikä lukijoita pidä pakottaa. Das jopa sanoi kirjan olevan pilalla, jos sanomasta tulee niin päälleliimattu, että se suorastaan hyppää sieltä esiin. Rouhiainen sanoi mielestäni hyvin, että vaikka ya-kirjallisuuden lukijoiden joukossa on paljon nuoria, jotka etsivät itseään ja omaa polkuaan, ei ya-kirjallisuuden tehtävä ole kasvattaa tai opettaa. Sekä kustantajat että kirjailijat kehuivat ya-kirjallisuuden lukijoita valveutuneeksi joukoksi, joka elää tätä päivää, joilla on vahvoja näkemyksiä ja katse tulevaisuudessa.



Eittämättä kirjailijalla on kuitenkin vastuu siitä mitä kirjoittaa, sillä hyvin kirjoitettu teos voi saada aikaan jotain hyvää ja toimia keskustelun avaajan, huono voi toimia aivan päinvastoin. Kolu nosti esimerkiksi oman Kesän jälkeen kaikki on toisin -romaaninsa, jota tehdessään hän käytti ensin kuukausikaupalla aikaa tiedon etsimiseen. Hän ei antanut itsensä kirjoittaa sanaakaan ennen kuin tiesi tarpeeksi kirjoittamastaan aiheesta eli transsukupuolisuudesta. "En halunnut kirjoittaa aihetta näkymättömäksi", hän kertoi.



Halmeen Mafiakesä-kirjassa päähenkilö on 16-vuotias Arttu-poika, mutta Halme paljasti, että oli kirjoittanut hahmon ensin tytöksi. Kustantajan ehdotuksesta hahmosta tulikin sitten poika, ja Halme kertoi pitävänsä kovasti lopputuloksesta, sillä Artun hahmosta tuli hänen mukaansa monipuolisempi ja herkempi tämän muutosprosessin kautta. 

Kirjailijalta vaaditaan aikamoista kykyä asettua toisen henkilön nahkoihin. Rouhiainen sanoo, että nuorempana hän arasteli kirjoittaa erilaisista ihmisistä kuin hän itse, mutta sanoo oppineensa siihen vähitellen. Toisaalta hän muistuttaa, että kyky kirjoittaa erilaisista henkilöistä on osa kirjailijan ammattitaitoa. Ja kuten Jantunen muistutti, lukijoilla pitää olla oikeus lukea tarinoita, joiden henkilöihin he voivat samastua.



Hel-ya!:n ohjelmaan oli tuotu myös varmasti montaa paikalla ollutta lukijaa ja kirjailijanalkua kiinnostava kokonaisuus Haluatko kirjailijaksi? Osuuden alussa jaettiin palkinnot Demin ja Hel-YA!:n yhdessä järjestämän kirjoituskilpailun voittajille, jonka jälkeen Katri Alatalo, Juuli Niemi ja Siri Kolu kertoivat, kuinka heistä tuli kirjailijoita ja mikä ya-kirjallisuudessa heitä viehättää. Tämän jälkeen yleisö sai esittää kustantajille kysymyksiä kirjoittamisesta ja kirjojen julkaisemisesta.

Ya-kirjallisuus onkin sellaista, joka viehättää sekä nuoria että aikuisia lukijoita. Kolulle ya-kirjat ovat ylellisesti ahmittavia kirjoja, joita voivat lukea kaikki nuorista alle 150-vuotiaisiin asti. Ya-kirjat ovat hänen mielestään ennen kaikkea etsivän ihmisen kirjallisuutta. 

Tammen ja WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustannuspäällikkö Paula Halkola haastattelee Juuli Niemi, Katri Alataloa ja Siri Kolua.

Minua ya-kirjoissa viehättää juuri se, että eri-ikäiset lukijat voivat löytää luettavaa niiden joukosta. Esimerkiksi Et kävele yksin on romaani, joka on voittanut Finlandia Junior palkinnon ja joka on kustannettu lasten- ja nuortenosaston kautta, mutta joka puhutteli minua, kolmekymppistä äiti-ihmistä aivan valtavasti. Osa ya-kirjoista romaaneista saakin kaksoisluokituksen esimerkiksi kirjastoissa. Muistan muuten, miten hämmentävää oli nuorena, kun lukemani fantasiakirjasarjan kirjoista yksi kappale oli asetettu lastenosastolle ja toinen aikuisten puolelle. 

Moni suomalaisesta ya-kirjaksi määritellyistä kirjoista onkin juuri fantasiakirjoja. Keskustelussa Alatalo kertoi määrittelevänsä itsensä mieluummin fantasia- kuin ya-kirjailijaksi, sillä hän ei ajattele kirjoittavansa erityisesti juuri nuorille ja nuorille aikuisille, vaan aivan kaikille. Nuoruus ikänä on hänen mukaansa kuitenkin jotain sellaista, jota leimaa tietty keskeneräisyys, välitilassa oleminen ja muutos. Siinä on paljon draaman aineksia, jotka viehättävät kirjailijoita ja joista voi ammentaa aiheita yhä uusiin romaaneihin.



Ja niin, kaikille pöytälaatikkokirjailijoille kustantajat halusivat antaa selvän viestin: Kirjoittakaa paljon, hiokaa tekstit timanttisiksi, luetuttakaa ne vaikka ystävillänne ja lähettäkää käsikirjoitukset rohkeasti kustantamoille, mutta vasta, kun olette itse niihin täysin tyytyväisiä. Valitkaa aiheita, joista teillä on sanottavaa ja jotka kiinnostavat teitä. Miettikää uusia näkökulmia, tuoreita aiheita ja tapoja rakentaa tekstiä, mutta älkää tehkö mitään näistä niin, että kirjoittamisesta tulee väkinäistä. Älkää lannistuko, vaikka ette saisi kirjallenne kustantajaa, sillä se ei tarkoita sitä, että teksti olisi huono tai te olisitte huonoja kirjoittajia. Ajankohta saattoi olla väärä juuri sinun kirjasi julkaisemiselle. Jos todella uskot tarinaasi, voit yrittää hioa sitä ja lähestyä kustantajaa uudestaan, kun aikaa on kulunut. Jos teksti ei kuitenkaan toimi, kirjoita rohkeasti jotain uutta!