Tapahtumavinkki tulevalle lauantaille

Lauantaina 5.8. Helsingin Suvilahdessa järjestetään tapahtuma, johon kaikkien ya-kirjallisuuden fanien kannattaa ehdottomasti osallistua! Kyseessä on  Hel-YA! eli Helsinki Young Adult Literary Convention -niminen fanitapahtuma, jonka ohjelmassa on muun muassa paneelikeskusteluja ya-kirjailijoiden kanssa, signeerausta ja ulkomaalaisten kirjailijoiden videotervehdyksiä. 



Hel-Ya!:ssa on mukana monia nuorille aikuisille kirjoittavia suomalaisia kirjailijoita kuten esimerkiksi Salla Simukka, Elina Rouhiainen, Juuli Niemi ja Siri Kolu. Tapahtumassa pääsee keskustelemaan myös kustantamon edustajien kanssa kirjojen kirjoittamisesta ja julakisemisesta. 

Tapahtuman järjestävät yhdessä Kaiken Entertainment, Gummerus, Tammi, Otava ja WSOY. Idea tapahtumaan lähti kuitenkin Young Adult -kirjallisuuden faneilta itseltään, kun kaksi fanityttöä alkoi pohtia, miksei ya-kirjallisuuden ympärille ole perustettu omaa tapahtumaa. Koska sellaista ei vielä Suomessa ole tehty, päättivät tytöt, että sellainen pitäisi tempaista pystyyn! 




Aion ehdottomasti itse mennä paikalle, ja odotan erityisesti keskusteluja "Tytöille, Pojille, Muille: Kuka kirjoittaa kenelle" sekä "Kuinka minusta tuli (YA)-kirjailija. Päivän viimeisenä ohjelmanumerona on Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan julkkarit. 

ps. Tapahtuman Facebook-sivuilla vinkataan, että paikalle voi tulla mihin aikaan vain ja sieltä voi tietysti poistua kesken ohjelman, mutta lipulla pääsee ilmeisesti sisään vain kerran.

Oikeasti hyytävä kauhukirja: Anastasia

En todellakaan osannut arvata, miten pelottava Ilkka Auerin kirjoittama nuorten kauhuromaani Anastasia  (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on. Kauhu ylipäänsä ei ole lempigenreni, mutta kirjan kuvaus vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ajattelin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Ja onhan se toki, jos siis ei omaa liian vilkasta mielikuvitusta ja jää turhaan pyörittelemään kirjan tapahtumia mielessään - kuten minä yleensä teen.

Kannen kuva: Broci

Tarinan päähenkilö on Kristian, joka lähtee viettämään kesälomaa mummolaansa Friggesbyn kylään Kirkkonummelle, joka sodan jälkeen oli joutunut Neuvostoliitolle. Kun neuvostoliittolaiset luovuttivat alueen takaisin suomalaisille, saivat nämä huomata, että moni alueen taloista oli purettu tai häväisty. Tilalle oli rakennettu muun muassa bunkkereita ja muita kolhja rakennuksia, joiden lähettyvillä kukaan nykyisistä asukkaista ei halua oleilla.

Kristianilla on Friggesbyssä kaksi hyvää ystävää, Matias ja Elsa, joiden kanssa heillä on tapana hurvitella kesäisin ja juosta pakoon paikallisia kylähulluja Paskatrioa, Kuunaamaa ja Raatoämmää. Tänä kesänä leikki muuttuukin karmivalla tavalla, kun kaksi Paskatrion on pelottavalla tavalla heittänyt henkensä, kolmas muuttunut entistä kauheammaksi ja liki satavuotiaat vanhukset Kuunaama ja Raatoämmä tuntuvat omaavan yliluonnollisia voimia ja vahtaavat nuoria - etenkin Elsaa ja Kristiania. Lisäksi seudulla kulkee kumma hiippari ja Elsa on varma, että on kohdannut aaveen.

Vaikka eivät haluaisi, huomaavat nuoret, että heidän on pakko alkaa selvittää kylällä jo vuosikausien ajan tapahtuneita kauheuksia. Ne tuntuvat liittyvät vanhoihin, neuvostoaikaisin rakennuksiin sekä itseensä tsaariperheeseen ja sen kohtaloon. Joku tai jokin tuntuu ottaneen kylän ja osan sen asukkaista haltuunsta, ja vaikuttaa pahasti siltä, että tuo jokin on nyt Elsan perässä.

Luin Anastasiaa sydän hakaten, ja välillä kauheimpien kohtien yli hypäten. Sitten palailin taas taaksepäin ja koitin olla liikaa pelkäämättä. Kirjassa on hyytävä, sekopäinen ja väkivaltainen tunnelma, eikä kauhuelokuvista tutuissa elementeissä ole säästelty. Paholaisen riivaamat hullut liikkuvat nykivin liikkein, vääntävät raajojaan luonnottomaan asentoon, muljauttavat silmiään ympäri, raakkauvat kamalalla äänellä, tuijottavat tyhjällä katseella, kiipeävät ylös seiniä ja ilmestyvät mahdottomiin paikkoihin. Myös kirjan kieli on ronskia, ja esimerkiksi paskaperse taitaa olla yksi lievimmistä kutsumanimistä, joilla vuoret toisiaan ja kylähulluja kutsuvat. Toisaalta juuri ronski kieli tekee kirjasta aidonoloisen. Voin kuvitella nuorten käyttävän keskenään tuollasta kieltä - etenkin, kun yhdellä nuorella on paha tapa uhota vähän turhankin paljon.

Tunnustan siis auliisti, että en pystynyt uppoutumaan kirjaan täysillä, vaan tyydyin melko pintapuoliseen lukemiseen. Muuten en olisi uskaltanut lukea kirjaa ollenkaan. Suosittelenkin Anastasiaa kaikille, jotka kaipaavat kunnon kauhukertomusta eivätkä kavahda vähästä. Kirjan kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset, mutta kyllä tämä näköjään aikuislukijassakin onnistuu herättämään kauhuntunteita.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi P. ja Mari Saavalainen.

ps. Haamu-Kustannuksen verkkokaupasta voi maksutta ladata kirjaan liittyvät Ilkka Auerin kirjoittaman novellin.

Jännityskertomus nuorille: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviaisen kirjoittama nuortenromaani Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto 2017) lähti käyntii hieman ärsyttävästi: Teinityttö kapinoi, kiukuttelee ja osoittaa mieltä isälleen, joka muuttaa työnsä takia kuppaiseen saareen tutkimaan hylkeitä. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi juuri lukion aloittavaa tyttöä kismittäisi, jos hän kirjan päähenkilön Millan tavoin joutuisi muuttamaan isänsä kanssa pienelle saarelle, eikä pääsisi äidin ja Vaippapaviaanin mukana Brysseliin. Silti meinasin jo jättää kirjan kesken ihan alkulehdillä, kun Millan asenne tuntui niin rasittavalta ja ylidramaattiselta.

No, toisaalta hänellä (Millalla) on mukanaan hänen lempipiponsa, jossa lukee Whatever. Hän vetäisi sen silmilleen ja riisuisi pois vasta sitten, kun he poistuisivat lopullisesti tästä h-e-l-v-e-t-i-s-t-ä.

Noh, onneksi jatkoin lukemista, sillä aika pian tarina kuitenkin parani, ja pian luin sitä oikein mieluusti.



Pian sen jälkeen, kun Milla ja hänen isänsä saapuvat saarelle, joku alkaa tehdä sabotaasi-iskuja Millan isän tutkimusasemaa vastaan ja hyvin pian käy selväksi, että joku vihaa hylkeitä ja niiden tutkimista niin paljon, että haluaa kirjaimellisesti savustaa tutkijat hornan tuuttiin. Milla sattuu näkemään tumman hahmon, joka pian yhdistetään tuhotöihin. Hahmon profiilista poliisi ja Milla päättelevät, että tekijän täytyy olla nuori mies tai nainen, joka pakenee tekojensa jälkeen pimeyden turvin merelle. Saarelta löytyykin yllättävän monta tuohon kuvaukseen sopivaa, epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä...

Milla alkaa tahtomattaan sopeutua elämään saarella, kun hän tutustuu muutamaan muuhun saarella asuvaan nuoreen. Yksi hänen uusista ystävistään on Noora, joka tekee saarelle taidetta. Hän valmistaa ihmispatsaita, joiden kautta on tarkoitus kertoa saaren historiasta. Milla on lahjakas ompelija ja pääsee osalliseksi Nooran projektia. Erityisesti Valpuri-nimisen kauan sitten eläneen nuoren naisen elämänvaiheet kiinnostavat Millaa kovasti. Valpuri menetti miehensä ja joutui saarelaisten silmätikuksi, ja lopulta nämä karkottivat Valpurin saarelta noitana.

Milla samastuu Valpurin elämään, sillä hänkin on nuorempana kokenut olevasa erilainen kuin muut. Hän oli hyvin yksinäinen ennen kuin kahdeksannella luokalla ystävystyi reippaan Iinan kanssa. Iinasta tuli hänen sydänystävänsä, jonka kanssa he ymmärtävät toisiaan sanoitta. Vaikeinta saarelle muutossa olikin se, että Milla joutui eroamaan Iinasta. Ehkä juuri siitä syystä Milla alkaa käydä kuviteltuja keskusteluja Valpurin kanssa ja selvittelee siten omia tunteitaan. Nämä keskustelupätkät tuovat mukavaa vaihtelua kerrontaan ja valottavat samalla myös saaren historiaa.

Kaiken tämän lisäksi Millan ajatuksia häiritsevät myös hänen vanhempiensa välit, joista minä lukijanakaan en oikein ottanut selvää. Millan äiti siis asuu Brysselissä ja isä Suomessa. Aluksi luulin, että vanhemmat ovat eronneet, mutta ilmeisesti eivät kuitenkaan. Milla kuitenkin alkaa epäillä, että isällä ja Nooralla on jotain sutinaa keskenään. Ihmissuhdedraamaa ei puutu myöskään Millan omasta elämästä, sillä hieman yllättäen kaikki saaren nuoret miehet tuntuvat ihastuvan häneen, ja Milla ei osaa päättää, keheen itse rakastuisi. Myös mustasukkaisuus mantereelle jääneestä Iinasta vaivaa Millaa. Kokeepa Milla ensihumalansakin nuorten pitämissä venetsialaisissa.

Tuntuu siis, että Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta -kirjassa on monta sivujuonta ja paljon tapahtuu kerralla; on salapoliisitarinaa, ihmissuhdesoppia, mustasukkaisuutta, nuoren ihmisen haaveita ja itsensä etsimistä. Aika mukavasti nämä kaikki haarat kuitenkin punoutuvat yhdeksi tarinaksi, eikä irrallisia päitä loppujen lopuksi jää kovin montaa. Kirjan lopussa selviää sekin, kuka tuhotöitä on tehnyt, vaikka tapaus ratkeaakin pikemminkin sattuman kuin aktiivisen salapoliisityön seurauksena.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta on ihan kelpo nuortenkirja, vaikka paikkoin jotkin ratkaisut tuntuivat hieman pinnallisilta ja vaikka takakansitekstin perusteella odotin kirjalta enemmän jännitystä. Palviainen on mielestäni osannut kuvata uskottavasti teini-ikäisen tytön mielenliikkeitä, ja kirjan kieli tuntuu nuorten suuhun sopivalta. Kustantaja on luikitellut tämän lasten- ja nuortenkirjaksi, ja minäkin uskon, että kirja kolahtaa parhaiten noin yläkouluikäisiin nuoriin.

Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas

Tiltu ja Lettu - oikeilta nimiltää Matilda Sara Jasmine ja Magdalena Tia Oliviana - ovat kuusi- ja neljävuotiaat siskokset, jotka molemmat ovat nokkelia ja vikkeliä tyttöjä ja jotka tietävät pelkästä katseesta, onko nukke vai nallepäivä. Nyt tytöt ovat saaneet ihan oikean leikkimökin, jonka valmistumisen kunniaksi perhe on kutsunut mummin ja papan pihajuhliin. Tiltu ja Lettu eivät kuitenkaan ole aivan tyytyväisiä, sillä äiti on kovin surullinen. Äiti nimittäin kaipaa puutarhaansa feng shuita. Niinpä näppärät siskokset päättävät piristää äitiä leipomalla tälle hiekkakakun.

Taru Viinikainen & Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu ja leikkimökin asukas (WSOY 2017)

Kakku leivotaan tietysti hiekasta ja paistetaan leikkimökin uunista. Kaikki sujuu mallikkaasti, kunnes uuniin ilmestyy aivan vieras suklaakakku. Tietysti tytöt syövät kakkua ajattelematta, onko se sittenkään viisasta. Ja koska tytöt syövät aivan liian paljon ja aivan liian nopeasti, tulee heille huono olo. Sitten alkaa tapahtua omituisia asioita: Letun villatakin alta alkaa kasvaa häntä ja Tiltu huomaa, että hänen käsiinsä kasvaa mustat variksen sulat! Eikä siinäkään ole vielä tarpeeksi, sillä tyttöjen eteen ilmestyy pieni ja kiukkuinen tonttu-ukko, joka kertoo olevansa pertinjuntti.

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi

Tämä pertinjuntti on leiponut suklaakakun itselleen aikomuksenaan vaipua sen avulla uneen, sillä niin pertinjuntit tekevät. Ne nukkuvat kesät puutarhassa puutarhatonttuina ja asuvat talvet tyhjillään olevissa leikkimökeissä. Nyt pertinjuntille tulee kiire leipoa itselleen uusi suklaakakku ja Tiltulle ja Letulle sellainen leipomus, jonka avulla näistä tulisi taas ihan tavallisia tyttöjä. Paha kyllä ruokatarvikkeet ovat sisällä talossa, eivätkä vanhemmat tietenkään saa nähdä pertinjunttia tai huomata, että heidän pienet tyttönsä ovat alkaneet epäilyttävästi muistuttaa apinaa ja varista. Tiltu ja Lettu lupaavat saattaa pertinjuntin keittiöön, jos pikku-ukko vastavuoroisesti muuttaa heidät entiselleen. Tehtävä ei suinkaan ole helppo - varsinkaan, kun pertinjuntti ei ole kovin hienotunteinen, siisti tai luotettava tapaus. Eikä tavallisiksi tytöiksi muuttuminenkaan ole aivan niin makoisaa kuin suklaakakun syöminen!

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi

Taru Viinikaisen kirjoittama lastenromaani Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta) muistuttaa minua useammastakin tutusta lastenkirjasarjasta, joissa myös on pääosassa kaksi pientä tyttöä. Ensinnäkin mieleen tulevat Marjatta Kureniemen satumaiset Onneli ja Anneli -kirjat, joissa  todellisuuden rajoja on venytetty ihastuttavasti niin, että yhtä jos toista taianomaista tapahtuu yhtenään. Samankaltaisia yllättäviä ja taianomaisia elementtejä löytyy myös Leikkimökin asukkaasta. Toiseksi tulee mieleeni myös Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittamat vallattomat ja hullunkuriset kirjat alati nahistelevista siskoksista Heinähatusta ja Vilttitossusta. Kuten Heinähattu ja Vilttitossukin, myös Tiltu ja Lettu pitävät loppujen lopuksi vuorenvarmasti toistensa puolta. Kolmanneksi minulla tulee mieleeni Astrid Lindgrenin Marikki-kirjat, joissa Marikki keksii pikkusiskonsa kanssa kaikenlaisia hauskoja leikkejä ja kepposiakin.

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi 

Varsinkin jos joku ylläolevista kirjasarjoista on sinunkin mieleesi, kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas. Minä luin kirjan viisivuotiaalle lapselleni, ja myös kolmevuotias keskimmäisemme halusi tulla monesti kuuntelemaan lukemista. Vaikka molemmat lapset tykkäsivät kirjasta, uskon, että parhaiten sen äärellä viihtyvät eskarilaiset ja pienet koululaiset.

Kirjan värikkään kuvituksen on tehnyt Oili Kokkonen, jonka kuvitustyyliä ihastelin jo Paula Norosen kirjoittamaa Tagli ja Telle -agenttiseikkalukirjaa lukiessani. Varsinkin leikkimökin sisätiloja esittävät kuvat ovat niin hauskoja, että ne saavat jopa minut haaveilemaan omasta leikkimökistä. Voinkin kertoa, että esikoinen totesi Tiltua ja Lettua lukiessamme: "Mäkin haluan oman leikkimökin!"



Miten saisin vauvan nukkumaan täysiä öitä?

Otsikossa mainittu kysymys on sellainen, jonka olen esittänyt kaikkien kolmen lapseni ollessa alle vuoden ikäisiä. Kuopuksemme on nyt 10,5 kuukautta, ja päätin, että meidän öihin on tultava jotain järkeä tai muuten oma järkeni katoaa taivaan tuuliin. Meillä vauvaa valvottavat hampaat, tutin putoaminen ja halu päästä maidolle. Koska vauvamme ei juurikaan juo pulloa, olen minä aina se, joka herää ruokkimaan unista pikkuista takaisin uneen. Ja kyllä, vauva nukahtaa yleensä rinnalle...

Kaksi vanhempaa lastamme olen vieroittanut Unihiekkaa etsimässä -kirjan ohjeita noudattaen, ja nyt lainasin kirjastosta Laura Anderssonin kirjoittaman kirjan, jolla on hyvin kannustava ja vähän rehvakaskin nimi: Voit nukkua - Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään (Atena Kustannus 2016). Andersson on siis koonnut kirjaan vinkkejä, millä keinoin vanhempi voi opettaa vauvaa jo lähes syntymästä asti nukkumaan kokonaisia öitä. Hän on haastatellut kirjaa varten asiantuntijoita, keskustellut erimaalaisten ihmisten kanssa aiheesta ja lukenut paljon vauvojen unta ja nukuttamista käsittelevää kirjallisuutta.


Minusta oli mukava lukea, Anderssonin ja muiden vanhempien omia kokemuksia sekä myös eri maiden nukutuskulttuuriin liittyviä osioita, mutta kyllä välillä vähän "pisti silmään", miten hän tekee yleistyksiä yksittäisten ihmisten kommenttien perusteella. Kirjan loppupuolella on esimerkiksi kohta, jossa brasilialainen vanhempi kuvailee, kuinka brasiliassa monilla, jopa köyhemmillä vanhemmilla on hoitaja, joka valvoo vauvojen kanssa. Brasilialaiset vanhemmat ovat kuulemma pöyristyneitä kuullessaan, että Suomessa vanhemmat valvovat itse. Tämä kohta tuntui minusta epäuskottavalta ja kysyin brasiliassa asuneelta ystävältäni, oliko heillä tai kenelläkään heidän tuttavapiirissään tällaista yöhoitajaa. Ystävättäreni nauroi ja sanoi, että ei kenelläkään keskituloisella ta edes parempaan keskiluokkaan kuuluvalla. Ainostaan yhdellä hänen tuntemallaan perheellä on kokoaikainen hoitaja, mutta sekin perhe on kuulemma ökyrikas.

Andersson itsekin kirjoittaa, että Voit nukkua ei ole mikään tieteellinen teos, vaikka ei hän siinä esittelemiään keinoja ole itse keksinytkään ja esimerkiksi MLL:n nettisivuilta löytyy hyvin samankaltaisia ohjeita. Voit nukkua -kirjan lopussa on kuitenkin lähdeluettelo, josta kuka tahansa aiheesta kiinnostunut voi poimia itselleen luettavaa.

Anderssonilla oli kuopuksensa syntyessä vahva käsitys, että vauvan voi saada nukkumaan täysiä yöunia jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Siksi Andersson alkoi jo ennen kuopuksensa syntymää systemaattisesti selvittää, miten on mahdollista opettaa vauvat nukkumaan lempeästi ja vauvaa kuunnellen. Hän koki ja kokee edelleen, että Suomessa ei ohjata vanhempia tarpeeksi ja kerrota heille, että rikkonaiset yöt eivät ole välttämättömiä, eikä edes yöimetetyn vauvan tarvitse valvottaa vanhempiaan tiheällä heräilyllä. Suomessa vallitsee hänen mukaansa kulttuuri, jossa jo valmiiksi varoitellaan, että vauvat nyt vaan valvovat! Monet vauvoista, jotka nukkuvat jo varhain pitkiä, yhtenäisiä yöunipätkiä, vaikuttavat nimittäin asuvan muualla kuin Suomessa (Voit nukkua, s. 11)

Andersson halusi koota löytämistään neuvoista kirjan, ja toivoo, että joku muukin hyötyisi näistä helpoista ja lempeistä keinoista mahdollisesti rankankin vauvavuoden keskellä. Hänen mukaansa mikään neuvoista ei ole sellainen, jota ei voisi soveltaa lapsentahtisen kasvatuksen ja/tai perhepedissä nukkumisen nimeen vannovissa perheissä.

Perhepedissä voi herätä siihen, että vauvan varpaat ovat melkein suussaan!

Tässä on nyt muutamia päällimmäisiä neuvoja, jotka minun mieleeni jäivät Anderssonin kirjasta. Tarkemmat perustelut hänen neuvoilleen sekä asiantuntijoiden kommentit kannattaa lukea itse kirjasta.

Uniassosiaatiot

Ihmisille kehittyy helposti uniassosiaatioita, eli tapoja ja keinoja, joiden avulla he pääsevät uneen tai ylläpitävät untaan. Pienen vauvan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos hänet aina nukutetaan uneen rinnalla, hän havahtuu helposti kevyen unen vaiheessa hereille, huomaa, ettei tissi olekaan enää suussa, hätääntyy, alkaa itkeä ja vaatia maitoa. Aikuisella uniassosiaatio voi olla vaikka sellainen, että hänen täytyy aina lukea kirjaa ennen nukahtamistaa, tai uni jää tulematta.

Anderssonin neuvo onkin, että vauvan ensimmäisten elinviikkojen jälkeen häntä ei enää kannata nukuttaa rinnalle tai sylissä. Tämä on se kohta, joka ainakin meillä on ollut kompastuskivenä. Minäkin olen tämän tiennyt, mutta hitsi, että tätä on vaikea noudattaa - varsinkin, kun vauvallamme on kovin vahva imemisen tarve, mutta hän inhoaa tuttia!

Rutiinit

Vauvat pitävät säännöllisestä rytmistä ja rutiineista. Andersson alkoi itse ohjailla vauvaa tiettyyn päivärytmiin, jonka tarkoitus oli opettaa vauvalle yön ja päivän välinen ero. Toistuvat iltarutiinit myös valmistavat vauvaa siihen, että kohta mennään nukkumaan. Rutiineihin kuuluu myös tietty hyvän yön toivotus, jonka vauva oppii kuulemaan aina nukkumaan mennessään.

Päiväunet

Anderssonilla on teoria, että vauvan ei kannattaisi antaa nukkua kerralla korkeintaa kuin 1,5 tuntia. Hän perustaa ajatuksen muun muassa sille, että kovin pitkät unet voivat sekoittaa vauvan käsityksen yöstä ja päivästä. Vauva ei myöskään tarvitse yöllä niin paljon unta, jos on nukkunut paljon pitkiä pätkiä päivällä. Jos rintaa juova vauva nukkuu päivällä pitkiä päikkäreitä, hän saattaa myös herätä yöllä tiheämmin maidolle. Andersson kehottaakin tarkkailemaan vauvan unisyklejä, ja herättelemään häntä aina, kun syvästä unesta tulee luonnollinen siirtymä kevyemmän unen sykliin.

Tämä herätteleminen kuulostaa minusta kuitenkin aika hurjalta keinolta, enkä kirjaa lukiessani saanut oikein käsitystä siitä, pohjautuuko Anderssonin teoria kuitenkaan ammattilaisen mielipiteeseen. Eikö vauvan kuulu antaa nukkua niin paljon kuin nukuttaa, ainakin pienenä? Toisaalta meidän perheessämme kaksi nuorinta lasta ovat aina luonnostaan joutuneet muokkaamaan unia esikoisen rytmin mukaan, sillä heidän aamupäiväuniensa aikana olemme usein ulkona, ja sitten olemme rientäneet syömään, jotta olemme taas ehtineet esim. hakea toisen lapsen hoidosta. Kuopus on siis väkisin joutunut heräämään ekoilta uniltaa kesken kaiken.

Pohjoismaissa vauvoja nukutetaan perinteisesti ulkona, ja se on tapa jota muualla maailmassa ihmetellään.


Tauko

Vauvan ensimmäisten elinviikkojen aikana (kun hän muun muassa tiheällä imemisellä nostattaa äidin maitoa) on tietysti tärkeää, että hänelle tarjotaan rintaa herkästi. Ja aina on tärkeää, että lapsen tarpeisiin vastataan ja hänelle luodaan turvallinen olo. Andersson kuitenkin kirjoittaa, että monesti vauvan unisykliin kuuluu vaihe, jossa hän siirtyy kevyempään uneen, eli saattaa hieman käydä hereillä. Tähän vaiheeseen voi monella vauvalla liittyä ääntelyä tai pientä itkemistä, joka ei kuitenkaan vaadi vanhemman ryntäämistä paikalle tai aina sitäkään, että äiti nostaa lapsen heti rinnalle. On vauvan eduksi, jos hän tässä havahtumisem vaiheessa oppii vaipumaan itse syvään uneen.

Vanhemman kannattaakin pitää pieni tauko kuullessaan vauva itkahtavan yöllä. Mitä pienempi vauva on, sen herkemmin hänen itkuunsa tietysti kuuluu vastata. Ja toisaalta, isomman vauvan kohdalla vanhempi jo on oppinut kuulemaan, mikä itku on vauvan uniääntelyä ja mikä kertoo siitä, että vauva tarvitsee oikeasti vanhempaa paikalle. Huudattamista Andersson ei missään tapauksessa suosittele!

Ja sitten tietysti se viimeinen kysymys, eli kuinka meidän vauvamme nukkuu nyt... Voit nukkua -kirjan innoittamana me päätimme vihdoin ryhtyä toimeen saadaksemme ehjemmät yöt takaisin. Meidän perheessämme on jo aika selvä päivärytmi, ja olen kuukauden päivät opettanut vauvan nukahtamaan iltaisin omaan sänkyynsä ilman maitotainnutusta. Otimme käyttöön iltasadun, mieheni alkoi toimia nukuttajana, minä ostin korvatulpat ja siirryin muualle nukkumaan. Kolme yötä vauva on nyt nukkunut ilman yöllisiä maitotankkauksia, eikä hän viime yönä tarvinnut kuin muutaman kerran tutin suuhunsa. Kyllä tämä siis toivottavasti tästä! Ehkä olisimme selvinneet vielä vähemmällä, jos olisin lukenut Voit nukkua -kirjan vauvavuoden alussa, mutta epäilen, että allergiaitkuja itkevän vauvan kanssa en olisi jaksanut olla kovin johdonmukainen esimerkiksi tuossa rinnallenukuttamisasiassa. Niin tai näin, suosittelen kirjaa rohkaisemaan kaikkia, joita tulevat tai meneillään olevat yöheräilyt hirvittävät!


Kuvakirja kepparifaneille: Niilo ja villit kepparit


Aira Savisaaren ja Hannamari Ruohosen uudessa kuvakirjassa Niilo ja villit kepparit (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta) Niilo tahtoo hevosen. Hän tahtoo sen oikein ISOLLA ÄÄNELLÄ, mutta äiti äiti joutuu muistuttamaan, että hevonen vie kovin paljon tilaa. Onneksi Niilon perheen nälkäinen ja ahkera pesukone syö sukkia, ja taas on yksi sukka jäänyt ilman paria. Äiti keksii, että parittomasta villasukasta voidaan tehdä Niilolle kappari.


Keppari eli keppihevonen voi asua sisällä, ja sillä voi myös ratsastaa. Niilon äiti ryhtyy heti tuumasta toimeen, ja alkaa askarrella Niilolle ja paikalle saapuneelle naapurin Hillalle hienoja keppareita. Hilla ja Niilo tutkivat yhdessä heppakirjaa ja selvittävät, miltä hevosen kuuluu näyttää. Äiti etsii välineitä keppareiden rakentamiseen, ja kaikki tarvikkeet niitä varten löytyvätkin heidän omista kaapeistaan. 


Äiti sahaa luudanvarresta kepparin vartalon, villasukat täytetään vanulla, ja Hilla ja Niilo leikkaavat hepoille huovasta korvat, sieraimet ja silmät. Kun äiti on vielä ommellut hevosille hienot harjat ja kiinnittänyt niiden päät tukevasti harjanvarsivartaloihin, voivatr atsasturharjoitukset Hirniksi ja Almaksi nimetyillä keppareilla alkaa!


Isäkin tulee kaupasta kotiin ja pääsee parahiksi todistamaan, kuinka äiti ratsastaa villisti ympäri esterataa. Sitten kepparit kuitenkin vallan villiintyvät. Ne pukittelevat ja heittävät ratsastajat selästään. Onneksi isä keksii, että sekä hevosilla että niiden ratsastajilla taitaa olla nälkä. Kohta lapset ja hevoset jo rouskuttavatkin hyvällä halulla omenoita ja porkkanoita. Vatsat pulleina onkin sitten vielä hauska ratsastella ennen iltapesuja ja nukkumaanmenoa.

- I-hah-haa! Hirni hirnuu.
Niilo ymmärtää.
Hirni kysyy, tulevatko Hilla ja Alma huomenna.
- Tietysti! Niilo vastaa ja jatkaa hampaiden harjaamista.

Savisaari on jälleen kerran kirjoittanut kuvakirjan, jossa arkisia puuhia maustaa tilkka huumoria. Kirjan aikuisilla ja lapsilla tuntuu olevan mukavasti pilkettä silmäkulmassa, ja yhdessä touhuamisen ilon aistii kirjan sivuilta. Savisaaren tapa kirjoittaa ikään kuin lapsen näkökulmasta on onnistunut, ja Ruohosen värikkäät kuvat sopivat tarinaan mainiosti. Jokaiselta aukeamalta lukija voi pongata Niilon pienet kaverit eli hiiri-Littisen ja Puhku-kissan omista touhuistaan. 


Kuten aikaisemmatkin Niilo-kirjat, myös tämä Niilo ja villit kepparit antaa lukijoille ja heidän vanhemmilleen puuhasteluvinkkejä. Ensimmäisessä kirjassa rakennettiin jalkapallomaali ja pelattiin koko perheen voimin jalista. Seuraavassa osassa Niiloa, naapurin Hilla ja isä leipoivat muhkuroita, ja tässä uusimmassa siis rakennetaan keppareita. Jokaisen kirjan lopussa on oikeat ohjeet, joiden avulla kotona voi kokeilla samoja puuhia kuin kirjan lapset tekevät vanhempiensa kanssa.

Lue Niilo leipoo -kirjan esittely täältä.

Jos ei itsellä ole aikaa tai kiinnostusta tehdä omaa kepparia, pääsee sellaisella kuitenkin ratsastamaan esimerkiksi Rehndahlin kotieläinpihalla, jossa keppareille on rakennettu oma talli ja hieno esteratsastusrata. Myös Lelumuseo Hevosengessä on kepparitalli, jossa saa hoitaa tallin asukkaita, ruokkia ja harjata niitä.


Päivä eläinten rautateillä

Sharon Renttan kirjoittamat ja kuvittamat kuvakirjat ovat olleet jo useamman vuoden ajan kirjoja, joita olemme monesti lainanneet kirjastosta ja joita olen myös jokusen ostanut omaan hyllyymme. Lastemme ehdottomat suosikit Renttan kirjojen joukossa ovat Päivä eläinten autokorjaamolla (Kustannus-Mäkelä 2014) ja Päivä eläinten rakennustyömaalla (Kustannus-Mäkelä 2013). Nyt saimme luettavaksemme sarjan uusimman kirjan Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017, arvostelukappale, suom. Terhi Leskinen), jonka jo etukäteen arvasin miellyttävän meidän menopelejä rakastavaa pikkuväkeämme.


Renttan Päivä "jossakin" -kuvakirjat ovat siitä loistavia kirjoja, että ne esittelevät lapsille humoristisesti monia arkisia toimintoja kuten esimerkiksi paloaseman, lentokentän, sairaalan tai tässä tapauksessa junien ja rautateiden toimintaa. Kirjoissa päähenkilöinä on aina suloinen eläinlapsi, joka pääsee tutustumaan uuteen paikkaan vanhemman eläimen opastuksella. Renttan kirjat ovat mainio esimerkki kuvakirjoista, joissa kuvat tuovat valtavasti lisäinfoa ja -arvoa tekstiin - hänen kirjoissaan nimenomaan sitä huumoripuolta. On aivan tyypillistä, että teksti kuulostaa kuivan asialliselta, mutta kuvaa tutkiessaan huomaa tekstissä piilevän ironian. Aivan kaikki vitsit eivät taida perheen pienimmille lapsille edes auetakaan, mutta nämä ovatkin kirjoja, joita myös aikuisten on hauska lukea.

Päivä eläinten rautateillä tutustuttaa pienet lukijat renttamaiseen tyyliin juniin, junamatkustamiseen ja rautatieläisiin. Leevi-kissa ja hänen eläkkeelle jäänyt veturinkuljettajapappansa yhteinen harrastus on junien bongaaminen. Junia onkin valtavasti erilaisia: On aasirahtia, hurttalinjaa ja koiravaunuja.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017)

Pappa ja Leevi myös matkustavat paljon junilla, ja silloin Leevi bongaileekin niitä mielenkiintoisia asioita, joita junan ikkunoista näkyy. Jos on onnekas, voi junamatkan aikana nähdä vaikka norsun kahluualtaassa tai lentäviä sikoja.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017)

Leevi oppii junamatkojen aika myös paljon siitä, miten junissa kuuluu käyttäytyä ja mitä matkan aikana voi tapahtua. Junissa ei esimerkiksi sovi vallata koko istuinta tai pälättää kovaan kännykkään. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että joku öykkäri valtaa koko penkkirivin, eikä kukaan uskalla siitä hänelle valittaa...

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017)

Toisinaan juvat voivat olla kovin ruuhkaisia tai vaikka pahasti myöhässä. Tässä aterioiva lehmälauma hidastaa junan etenemistä.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017)

Erään kerran Leevi ja pappa ovat junassa matkalla merenrannalle, mutta juna ei pitkästä odottelusta huolimatta lähde liikkeelle. Matkustajat käyvät jo kovin kärsimättömäksi, koska juna seisoo niin pitkään asemalla. Käy ilmi, että kuljettaja on epähuomiossa istunut silmälasiensa päälle, ja nyt joudutaan odottamaan uuden kuljettajan saapumista. Matkustajat suuttuvat kovasti!

Leevi keksii onneksi ratkaisun, ja ryntää kertomaan konduktöörille, että hänen pappansa on maailman paras veturinkuljettaja. Konduktööri tulee valtavan helpottuneeksi, kun juna pääsee sittenkin lähtemään matkaan. Ja Leevi on tietysti riemuissaan, koska pääsee pappansa kanssa junan puikkoihin!

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä (Kustannus-Mäkelä 2017)

Aivan yhtä humoristinen ja vetävä tämä Päivä eläinten rautateillä ei ole kuin jo alussa mainitsemamme suosikit Renttan kirjojen joukosta, mutta oikein mukiinmenevä kuvakirja kuitenkin. Tämä varmasti ilahduttaa kaikkia junien ystäviä, ja ainakin meillä keskimmäinen lapsi tykkäsi kirjasta niin kovasti, että alkoi jo itsekin "lukea" kirjaa ääneen. Silloin hän tosin harmitteli, kun ei aivan vielä muista kaikkien noiden eri junatyyppien nimiä. Lohduttelin kolmevuotiasta lukijaa, että ei se haittaa mitään, kun eivät ne taida ihan oikeita junatyyppejä ollakaan ja niin ollen hän voi hyvin keksiä niille omiakin nimiä!

Pieni suuri tarina ystävyydestä

Réka Király on kirjoittanut ja kuvittanut värikkään ja kyllä hauskan (kuten kolmivuotiaamme kirjaa luonnehti) kuvakirjan ystävyydestä, yhteistyöstä ja pelkojen voittamisesta. Pieni suuri tarina ystävyydestä  (Etana Editions 2017, arvostelukappale kustantajalta) osoittaa, että meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja pelkomme, eikä kaikesta tarvitse suoriutua yksin. Ystävät auttavat ja tukevat, ja vaikeatkin asiat usein luonnistuvat yhteistyötä tehden.



Tarina alkaa yöstä, joka on samettinen ja pehmeä kuin musta kissa. Siili ja Jänis lähtevät ketun luo yökylään. Yön samettisen hiljaisuuden kuitenkin katkaisee alkava myrsky, jota erityisesti siili säikähtää kovasti. Kun ovelta kuuluu koputus, säikähtää jo kettukin. Tulija on kuitenkin vain pieni hiiri, jolla on kova hinku päästä pomimaan kypsynyt päärynä ennen kuin ampiaiset taas heräävät. Hiiri näet pelkää ampiaisia.

Réka Király: Pieni suuri tarina ystävyydestä (Etana Editions 2017)

Eläimet alkavat kertoa toisille omista peloistaan. Joku pelkää pimeää, karhua ja vettäkin. Toinen pelkää ukkosta, kolmas ampiaisia. Niinhän se on oikeastikin, että kaikki me pelkäämme jotain. Jänis kuitenkin rehvastelee, ettei se tietääkseen pelkää mitään. Muut ihailevat kovasti jäniksen rohkeutta ja lupaavat sitten hiirelle tulla aamulla auttamaan sitä päärynän poimimisessa.

Réka Király: Pieni suuri tarina ystävyydestä (Etana Editions 2017)
Yhteistyössä tosiaan on voimaa, ja eläimet keksivätkin näppärän keinon, jolla he harhauttavat pöriseviä ampiaisia. Siili pitää tikkaita pystyssä ja jänis kapuaa rehvakkaasti puuhun. Siellä se kuitenkin muistaa, että on toki yksi asia, jota sekin pelkää: korkeat paikat. Jänis nököttää puun oksalla, eikä meinaa enää päästä alas. Muut eläimet kapuavat jäniksen avuksi, mutta pahaksi onneksi tikkaat kaatuvat. Se seikka saattaisi muutoin harmittaa puunoksalla nököttäviä eläimiä, mutta nämä näkevät asiassa sen hyvät puolet:

- Ei mitään hätää, hiiri sanoo ja antaa jokaiselle palan päärynää. - Kyllä me selviämme, olemme yhdessä!


Réka Király: Pieni suuri tarina ystävyydestä (Etana Editions 2017)
Réka Király: Pieni suuri tarina ystävyydestä (Etana Editions 2017)

Minusta kirjassa on parasta juuri tuo yhteistyön kuvaaminen. Minä haluan opettaa lapsilleni, että moni asia luonnistuu paremmin, jos tekee yhteistyötä muiden ihmisten kanssa. Yksin on vaikea sekä kiivetä tikkaita että pitää niitä pystyssä! Yhteistyötä tehdäkseen ei tarvitse olla sen toisen osapuolen kanssa sydänystävä, vaan pitää olla kykyä ottaa muut huomioon, kuunnella toisia ja kommunikoida heidän kanssaan. Arvatkaa siis, kuinka ilahduin, kun kuulin, miten ulkona leikkivät lapseni puhelivat keskenään kirjan lukemisesta seuraavana päivänä: "Kato, tää on hyvää tiimityötä!" "Joo, näitkö, miten hyvää yhteistyötä me tehtiin!"

Avain hukassa tarjoaa hauskan kurkistuksen erilaisten ihmisten elämään

Sanna Manderin kirjoittamassa ja kuvittamassa kuvakirjassa Avain hukassa (Kustantamo S&S 2017, arvostelukappale kustantajalta) kurkistetaan sisälle korkeaan, vaaaleanpunaisessa kerrostaloon. Eräs sen asukas on hävittänyt kotiavaimensa, ja pyytää etsimään sitä kanssaan:

Tähän taloon, jonnekin
avaimeni hukkasin!¨Se voi olla siellä tai täällä,
kakun alla, kaapin päällä!
Auttaisitko pikkuisen?
Etsisitkö avaimen?  

Lukija pääsee avainta etsiessään katsomaan, millaisia asukkaita kerrostalossa asuu, ja saa huomata, että jokainen asunnoista on erilainen, omanlainen ja asukkaansa näköinen. Kuten me kaikki, myös talon asukkaat ovat kaikki erilaisia. Toiset ovat todella erikoisia tapauksia kuten esimerkiksi epäsovinnainen apina, ullakon tavaroita hamstraava kummitus tai seitsemän lilliputtifaijaa jotka rakastaen hoitavat lastaan Maijaa. Asuupa kerrostalossa myös karvainen nainen Peppilotta, supersankariperhe, kapinallinen prinsessa ja siamilaiset kaksoset, joiden ongelma on suuri: Kumpi päättää, mitä tänään tehdään, kun toinen haluaa luuhata kotona ja toinen kaipaa kaupungille?

Kerrostalo tuntuu oikeastaan eräänlaiselta pienoisyhteiskunnalta, jonka suljettujen ovien takana asuu erilaisia persoonia omine haaveineen, murheineen ja iloineen. Eräskin Aila-neiti aika usein vuoteessaan makaa ajatuksissaan. Ei jaksa tehdä mitään - eikä oikein sitäkään. Neiti toivoo, että pääsisi Mallorcalle, ja mukaan voisi tulla alakerran Kalle. Eikä neiti arvaa, että Kallella on tismalleen samat haaveet! Kumpikin pitää tunteet sisällään, eikä suljettujen ovien taakse voi nähdä, kuten ei toisen ajatuksiakaan voi lukea.

Sanna Mander: Avain hukassa (Kustantamo S&S 2017)
Sekä Manderin riimittelyt että yksityiskohtaiset kuvituksen hurmasivat minut oivaltavuudellaan. Kirjaa lukiessa (ja sitä kadonnutta avainta kuviesta etsiessä!) lapsikin oppii aivan huomaamattaan, että on aivan luonnollista, että meitä on täällä maailmassa hyvin erilaisia ihmsiä ja persoonia. On esimerkiksi aivan tavallista, että pikkulapsi saattaa Kuivalaisen Jimin tavoin haluta olla aivan jotain muuta kuin vanhemmat odottavat, tai että se naapurin Erkki valitettavasti purkaa netissä nimimerkin takana pahaa mieltään rumiin puheisiin ja kiukutteluun.

Sanna Mander: Avain hukassa (Kustantamo S&S 2017)
Ja niin, se avain, sekin kyllä löytyi eräästä asunnosta, mutta se jäi vielä arvoitukseksi, millainen henkilö avaimen kadottanut tyyppi on!


Tämän karkkikuvan äärelle viisivuotias pysähtyi kaikkein pisimmäksi aikaa. Oli nimittäin hauska tutkailla kuvaa ja bongailla siitä niitä kaikkia karkkeja, joita mäkin olen maistanut!
Sanna Mander: Avain hukassa (Kustantamo S&S 2017)

Siri Yöhiippailulla ja satupalvelu Iltasatu.org

Oletteko jo kuulleet ilmaisesta Iltasatu.org -satupalvelusta? Minä tutustuin palveluun aivan hiljattain kirjailija-kuvittaja Leea Simolan vinkistä. Hänen oma satunsa Siri yöhiippailulla on julkaistu palvelussa 19.6.2017, ja se on jatkoa noin vuosi sitten julkaistulle kuvakirjalle Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016), jossa Siri ja hänen isosiskonsa Siina leikkivät sadepäivänä hurjaa Kyöpelinvuori-mielikuvitusleikkiä. Meidän lapsemme pitivät Vedenpaisumus-kirjasta, joten arvelin, että he voisivat tykätä myös Yöhiippailusta. Niinpä luimmekin tänään iltasadun poikkeuksellisesti ipadiltä.



Iltasatu.org on siitä näppärä palvelu, että sitä käyttääkseen ei tarvitse ladata erillisiä appeja tai muista vastaavia. Riittää, että on joku sähköinen laite, jolla pääsee nettiin. Voinkin kuvitella, että moni kesälomamatkalainen ei raahaa kovin mielellään mukana painavia kirjoja, ja silloin tällainen palvelu, josta saa ilmaiseksi ladattua luettavaa, on kullanarvoinen! Me siis käytimme lukulaitteena ipadiä ja luimme kirjan ensin kirjan lataamalla sen e-kirjana. E-kirjan etu on se, että kirja näyttää näytöllä enemmän oikealta kirjalta, jonka sivuja saa käänneltyä. 

Leea oli kertonut minulle testanneensa kuviin pieniä animointeja, joten osasin odottaa, että kuvissa tapahtuu jotakin. Esikoinen hihkaisikin innoissaan, kun huomasi, että ensimmäisessä kuvassa Sirin silmät liikkuivat ihan oikeesti! Muissa kuivissa animaatiot eivät toimineetkaan, joten kun luin lasten pyynnöstä kirjan heti uudestaan, tein sen selaimen kautta. Nyt animaatiot toimivat hyvin. Oli hauska huomata, kuinka paljon lapset innostuivat niinkin pienistä animoinneista, ja olivat ihan innoissaan huomatessaan uudessa kuvassa jotain liikkuvaa.

Siri yöhiippailulla on pieni ja hupaisa kertomus eräästä illasta ja yöstä, jolloin Siinä päättää opettaa pikkusiskolleen Sirille kaiken yöhiippailusta. Yöhiippaileminen on sitä, että lähdetään keskellä yötä salaiselle retkelle, joka - sivumennen sanoen - kannattaa mieluiten suunnata keittiöön, sillä siellä on herkkukaappi. Tytöt varustautuvat hiippailulle huolella. He piirtävät kartan, johon punaisella rastilla merkitään herkkukaapin paikka, ja lisäksi he peittelevät taskulamput sänkyihinsä odottamaan yötä. 



Isä ei arvaa illalla ollenkaan, mitä tytöillä on mielessään. Siina herää yöllä ja herättää Sirin. Koti on pimeä ja kaikki on mukavan jännittävää. Siskokset marssivat peräkanaa ennalta sovittua reittiä kohti keittiötä. 

Meidän lapsiamme muuten nauratti Sirin ja Siinan pohdinta peräkanaa-sanan merkityksestä ja kuvailusta, miten jokainen yöretkeläinen löysi oman perä-tyylinsä kävellä!

Tässä mennään peräkkäin: peräkukkoa, peräpossua, perämarakattia ja perälokkia!


Selviydyttyään erään suuren, mustan ja karvaisen esteen ohi, yöhiippailijat saapuvat vihdoin keittiön ovelle ja odottavat innoissaan, että pääsevät nauttimaan kaikkia niitä herkkua, joita tietävät aikuisten säilöävän salaa keittiön kaappeihin. Tytöt raottavat keittiön ovea ... ja kohtaavat aivan odottamattoman yllätyksen! Enkä muuten paljastakkaan tässä, että minkä.

Vaikka Siri Yöhippailulla kertoo siis iltaan ja yöhön sijoittuvasta leikistä, minä taisin tehdä pienoisen virheen, kun luin tämän tarinan lapsilleni juuri iltasaduksi. Huomasin ja kuulin hyvätyöt sanottuani, että lapseni supattelivat huoneessaan vielä hyvän tovin ennen hiljenemistään. Taisivat suunnitella sängyissään omaa pientä yöhiippailuaan, joka suuntautuu kenties tuonne meidän herkkukaapillemme. :D

Siri Yöhiippailulla on siis luettavissa ilmaiseksi Iltasatu.org-palvelussa, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Sieltä löytyy sekä vanhoja satuklassikoita että uudempaa tarinoita. Moni vanhoista klassikoista on myös kuviettu uudestaan taitavien nykykuvittajien toimesta. Mikäli palvelu ei ole vielä tuttu, kannattaa käydä kurkkaamassa!


Puuron uusi aika - Maidottomia ja gluteenittomia puuroja, vanukkaita ja jugurtteja

Tuulia Järvisen ja Tiina Stranbergin yhdessä kirjoittama teos Puuron uusi aika - Maidottomia ja gluteenittomia puuroja, vanukkaita ja jugurtteja (Atena 2017, arvostelukappale kustantajalta) on täynnä toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokakuvia (kuvat tekijöiden ottamia) ja reseptejä, joita tahdoin heti päästä kokeilemaan. Jouduttuani tammikuun alussa tiukalle imetysdieetille, olen joutunut opettelemaan itselleni aivan uudenlaisten ruokien valmistamista. Olen tutustunut sellaisiin raaka-aineisiin kuin chiasiemenet, amarantti, kvinoa ja lucumajauhe.



Järvinen ja Stranberg ovat valinneet tähän kirjaan sellaisia puuro-, vanukas-, jugurtti- ja välipalareseptejä, joissa käytetään muun muassa yllä mainitsemiani raaka-aineita. He halusivat tehdä kirjan, jonka reseptien avulla voi tehdä terveellisiä, herkullisia, vegaanisia ja gluteenittomia puuroja päivän eri hetkiin. Kirjassa on yli 50 reseptiä, ja ne on jaettu seitsemään eri kategoriaan: lämpimiin puuroihin, uunipuuroihin, suolaisiin puuroihin, tuorepuuroihin, pikapuuroihin, leftoveriin sekä vanukkaisiin & jugurtteihin.

Tällaista kirjaa ainakin minä olen kaivannut, sillä uuden ruokavalion takia juuri aamu-, ilta- ja välipalojen keksiminen ja tekeminen on tuntunut haastavalta. Tiedän, että moni muukin imetysdieetillä oleva äiti kaipailee hyviä ja terveellisiä vinkkejä maidottomaan, munattomaan ja viljattomaan ruokavalioon. Täysin viljattomia tämänkään kirjan kaikki reseptit eivät tosin ole, sillä monissa resepteissä käytetään yhtenä raaka-aineena gluteenitonta kauraa. Minä en voi kauraa käyttää, joten moni kirjan resepteistä jää vielä odottamaan testaamistaan. Aivan varmaa on, että saatuani kauran ja maissin takaisin omaan ruokavaliooni kokeilen muun muassa Salted caramel & popcorn -puuroa, Omenapiirakkapuuroa sekä Trooppista kauravanukasta. 

Salted caramel & popcorn -puuro, Avokadopuuro tomaattisalsalla, Porkkanainen appelsiinipuuro ja Coocies'n cream -vanukas

Ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin, että monen reseptin ruoka sopii minunkin ruokavaliooni. Merkkasin kirjan hiirenkorville valitessani kaikkia niitä puuroja ja vanukkaita, joita kokeilen. Päädyin testaamaan reseptejä Nopein kookospuuro ja Pina colada -vanukas - lähinnä siksi, että niihin tarvittavat raaka-aineet löytyivät kaapistamme. Tällaisissa resepteissä kun on aika monia aineita, eikä kaikkia tule pidettyä varuiksi kaapissa.

Molemmat valmistamani ruuat maistelutin myös perheeni muulla väellä, ja kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat hyvältä. Viisivuotias kehui erityisesti kookospuuroa, ja mies piti vanukkaasta, vaikka sen pääraaka-aine kookos ei yleensä ole hänen herkkuaan. Miinuksena voisin mainita, että nopea kookospuuro ei kyllä ainakaan meillä ollut yhtä nopea valmistaa, kuin ohjeessa sanottiin. Viiden minuutin keittoaika muuttui nimittäin noin viideksitoista minuutiksi... Onneksi ei ollut kiireinen aamu!

Kookospuuro

Kirjaa lukiessani huomasinkin, että moni reseptien puuroista ja vanukkaista on sellaisia, että ne eivät valmistu aivan hetkessä, ja etenkin vanukkaissa pitää huomioida, että niissä olevat pakastamis/liotus/jähmetysvaiheet kestävät vähintään pari tuntia tai mieluiten koko yön. Paras siis katsoa mieluinen resepti jo edellisenä päivänä!

Maisteluannokset Pina Colada -vanukasta. Pillit ovat lähinnä rekvisiittaa, sillä vaikka lapset kuinka posket lommoilla koittivat imeä vanukasta pillillä, oli se aivan liian paksua. Siis ihan oikeaa vanukasta!