Multakutri ja suon salaisuus

Yksi tämän kirjakevään mielenkiintoisimmista ja erikoisimmista lastenkirjoista on mielestäni kirjailija Jukka Laajarinteen ja kuvittaja Elina Warstan yhteistyönä syntynyt kuvakirja Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta). Kirja on sekä jännittävä että yllättävä, mutta myös haastava ja rohkea. Tekstin lisäksi Warstan piirtämät makrokuvat ja sivujen asettelut tiivistävät tarinan tunnelmaa. 



Tarina alkaa hyvin perinteiselle sadulle tyypillisellä tavalla esittelemällä päähenkilön ja tämän perheen. Multakuri on pieni tyttö, joka asuu vanhempiensa kanssa mökissä metsän keskellä. Hän on saanut nimensä siitä, että nauttii leikkimisestä metsässä, ja leikeissä hän usein tulee kovin sottaiseksi. Multakutrin perhe on köyhä, ja heidän aamiaispöytänsä ammottaa tyhjyyttään petoeläimen syötyä yhden perheen kanoista. Muut kanat ovat lakanneet säikähdyksestä munimasta. Multakutri haluaisi koiran vahtimaan jäljelle jääneitä kanoja, mutta heillä ei ole varaa lemmikkiin. 

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017)

Multakutri "tekee, mitä pienen tytön on tehtävä" ja lähtee hankkimaan perheelle ruokaa. Metsäretkeä varten hän pakkaa laukkuunsa sieni- ja kasvikirjojen sekä kiikareiden lisäksi haulikon. - Miten anarkistinen ratkaisu lastenkirjaan! Laajarinne kuitenkin lieventää hieman lukijoiden tyrmistystä kirjoittamalla, että Multakuri ei todellisuudessa halua ampua eläimiä. Oma lapseni muuten kysyi: "Mikä on haulikko?", enkä ole ihan varma, onko se nyt välttämätön varuste lastenkirjan sankarille...

Metsän on hiljainen, outo ja uhkaava. Joku on myllännyt perinpohjaisesti Multakutrin vanhat sieni- ja marjapaikat. Tuo tuntematon näyttää asuvat suolla, ja Multakuri saakin sen kiikareidensa näköpiiriin. Tarinan tunnelma tiivistyy, kun hieman uhkaavankin oloisissa kuvissa näkyy yksityiskohtia eläimestä, jolla näyttää olevan muun muassa siivet ja terävät kynnet, mutta selvästikään se ei ole lepakko tai vaikka kotka. Se on jokin uusi ja outo laji! 

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017)

Otus tulee Multakutrin lähelle ja ilmoitta olevansa Kuklu. Se lähtee seuraamaan Multakuria, joka aluksi pakenee, mutta pelon kasvaessa lähes lamauttavaksi, pysähtyy ja komentaa otusta kuin koiraa. 

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017)

Ja kuinkas käykää? Otus osoittautuukin pelottavasta ulkomuodostaan huolimatta varsin kesyksi tapaukseksi, ja leppoisan tunnelman palauttava tarinan loppu paljastaa, että Multakutri saa kuin saakin kaipaamansa lemmikin, jonka vahtiessa yksikään peto ei uskalla enää käydä Multakurin perheen kanoihin käsiksi!

Multakutri ja suon salaisuus -kirjassa yhdistyvät perinteinen satu, nykyaikainen kuvitus ja salaperäinen jännityskertomus. Tarina viestittää, että pelot on tehty voitettaviksi, eikä ketään kannata tuomita heti ensinäkemältä.

Lapsuuteni kirjasuosikit: Salakielileikki

On jo vierähtänyt tovi siitä, kun viimeksi kirjoitin Lapsuuteni kirjasuosikit -tekstin (aiemmat haasteeseen liittyvät kirjaesittelyt pääset lukemaan tästä ja tästä). Kolmas kirja, jonka esittelen, on Leena Erkkilän vuonna 1976 kirjoittama lastenkirja Salakielileikki (WSOY). Se on lyhyt lastenromaani, ja taisikin olla niitä ensimmäisiä kirjoja, joita luin itse, kun olin oppinut lukemaan. Kirja kertoo ekaluokkalaisesta Railista, jonka nelihenkinen perhe muuttaa Savosta isän työn takia Helsinkiin lähiöön.



Vanhaan kotipaikkaan jäävät tutut kaverit ja pieni, rauhallinen kyläkoulu. Tilalle tulee suuri koulu, iso ja hälisevä luokka sekä monta uutta tuttavuutta. Muutos ahdistaa Railia, varsinkin, kun hänen luokallaan on Asa-niminen poika, joka suuttuu ja riehuu välillä silmittömästi ilman syytä. Asa on pelottava, eikä Railin napakka ja mukava opettajakaan aina saa poikaa kuriin. Vähintään yhtä suurta ahdistusta Railissa aiheuttaa lukemaan opettelu, sillä hän ei meinaa millään oppia yhdistämään äänteitä toisiinsa. Öisin raili näkee painajaisia, ja aamuisin hänen mahansa ja päänsa alkavat olla kipeinä, eikä tyttö tahtoisi mennä enää kouluun ollenkaan. Railin opettaja on kyllä oikein mukava ja huomaa, miten hyvin Raili osaa auttaa itseään heikompia oppilaita ja pyrkii järjestämään tilanteita, joissa Raili saa lisää itseluottamusta. Silti koulunkäynti on Railista pääosin ahdistavaa, ja tytön äiti alkaa olla jo kovin huolissaan.

Leena Erkkilä & Tuulia Hyrske: Salakielileikki (WSOY 1976)

Onneksi Raili saa itselleen uuden, hyvän ystävän omalla pihallaan asuvasta tokaluokkalaisesta Allista, joka keksii vaikka minkälaisia kivoja leikkejä. Tytöt muun muassa pyydystävät itselleen lemmikkileppäkertut ja perustavat ratsastuskoulun. Paras Allin keksimistä leikeistä on kuitenkin salakielileikki. He keksivät itselleen salakielen, ja Alli kirjoittaa sanat Railille paperille. Raili kertoo ettei osaa lukea, mutta Alli lupaa opettaa.

Leena Erkkilä & Tuulia Hyrske: Salakielileikki (WSOY 1976)
Ja niinhän siinä käy, että leikin kautta Raili oppii lukemaan ihan huomaamattaan. Myös vierasperäiset kirjaimet hän oppii noin vain varkain, ja lukeminen avautuu hänelle. Opettaja, Raili ja äiti ovat innoissaan, ja koko luokka pääsee ihailemaan Railin ansaitsemaa lukutaitodiplomia. Kun opettaja vielä ilmoittaa, että Asa muuttaa Vantaalle, ei uusi koulu pelota Railia enää lainkaan!

Leena Erkkilä & Tuulia Hyrske: Salakielileikki (WSOY 1976)
Luin tämän kirjan lapsena useaan otteeseen, sillä vaikka menin itse kouluun vasta noin 15 vuotta Salakielileikin ilmestymisen jälkeen, tuntui Railin maailma leikkeineen ja ekaluokkalaisten ongelmineen kovin läheiseltä. Ja luettuani tämän nyt aikuisena uudestaan, huomaan, että tuo sama tuttuuden tunne on edelleen läsnä - tosin eri syistä kuin lapsena. Iso koulu, hälisevät oppilasryhmät ja liian pienet resurssit ovat valitettavasti arkea kouluissa tänäkin päivänä. Kun Salakielileikki julkaistiin vuonna 1976, Suomessa ole meneillään peruskoulu-uudistus, mutta kirjasta ei käy ilmi opiskeleeko Raili vielä vanhamuotoisessa koulussa vai uudessa peruskoulujärjestelmässä*. Silti Erkkilän kuvaus Railin ekaluokan meiningistä voisi kuvata myös tämän päivän ekaluokkaa. Oikeastaan yllätyin siitä, miten hienosti kirjassa käsitellään esimerkiksi kiusaamisteemaa ja myöhemmin myös sitä, että lasten fyysinen kurittaminen ei ole oikein.

 -Kysyä saa, mutta ei saa olla näsäviisas eikä saa härnätä. jokainen saa puhua sitä murretta, jota parhaiten osaa.  ... Sovittiin, että kukaan ei saannut haukkua toista puheen takia. Ei saanut ilkkua rs-vikaisia eikä r-vikaisia eikä muuten pudosti puhuvia. (s. 23)

Erilaisiin oppijoihin ja erityislapsiin suhtautuminen on kuitenkin ollut erilaista tuolloin kuin nykyään, sillä kiltillä ja hyvällä opettajalla ei tunnu olevan välineitä auttaa Asaa. Hän puhuu avoimesti pojan asioista sekä Railin äidin että muun luokan kanssa:

-Tälle luokalle on osunut monta levotonta oppilasta, varsinkin eräs pahasti häiriintynyt poika. Heistä on jatkuvasti huolta meille kaikille. (opettaja puhuu s. 50) -Joskus ympäristön vaihdos muuttaa ihmistä, mutta ei aina, vastasi opettaja. -Se oli päiväkodissa ihan samanlainen, sanoi Keijo. -Satikutia se vaan tarttis. -Ei satikutia, mutta apua ja hoitoa Asa tarvitsee, sanoi opettaja. -Mitä varten sitä ei sitten hoijeta? kysyi Matti. -Koska hänen äitinsä ei suostu viemään häntä edes kasvatusneuvolaan tutkittavaksi, sanoi opettaja. (s.53)

Salakielileikki on kirjoitettu kohtalaisen isolla fontilla, mutta siinä ei ole tavuviivoja. Kirjassa on harvakseltaan Tuulia Hyrskeen piirtämiä mustavalkoisia kuvia. Kannen kuva väreineen on mielestäni hyvin seitkylukuinen, eikä se valitettavasti taida kauheasti houkutella nykylapsia. Ainakin oma esikoiseni nyrpisteli tälle nenäänsä. Se on harmi, sillä kirjassa on monta hienoa teemaa kuten ystävyys, rohkeus, oppimisvaikeudet ja niiden voittaminen. Salakielileikki edustaa niin hyvin omaa aikaansa, että tämä sopisi loistavasti myös 101 suomalaista lasten- ja nuortenkirjaa -listalle!



*Muutos alkoi Pohjois-Suomesta ja ulottui Helsingin kouluihin juuri 1970- ja 1980-luvun taitteessa.

ps. Omistan tämän postauksen kirjabloggariystävälleni Krista-Lukutoukalle, jonka äkillisestä poismenosta sain valitettavasti kuulla tänään. Krista rakasti kirjoja, lukemista ja kaikkea kirjallisuuteen liittyvää kirjapöhinää. Hän jos kuka olisi ymmärtänyt, miten hieno maailma Railille avautui lukutaidon saavuttamisen myötä! <3 Lepää rauhassa Krista, ja osanottoni hänen läheisilleen!

Lumoava luonto: Veikka ja talvi

Tänään 22.3. vietetään Maailman vesipäivää, ja sen kunniaksi Oksan hyllyllä -blogin MarikaOksa haastoi kirjabloggaajat lukemaan ja kirjoittamaan luontoaiheisista kirjoista.  Minä löysin kirjastosta kertakaikkiaan herttaisen kuvakirjan, joka on paitsi suloinen myös informatiivinen ja sopii siksi erittäin hyvin esiteltäväksi tämän Lumoava luonto -haasteen puitteissa. Kyseessä on Tuuli Hypén kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Veikka ja talvi (Arktinen Banaani 2016).



Hypén oli kirjamessuilla esittelemässä tätä kirjaa sekä sarjan toista osaa Veikan metsäretki (Arktinen banaani 2014). Kirjat herättivät kiinnostukseni jo silloin, sillä mielestäni ne sopisivat oikein mainiosti koulussa luettavaksi kirjoiksi. Ekaluokkalaisteni kanssa meillä oli viime lukuvuonna meneillään talvi-jakso, jonka aikana olisin mielelläni lukenut oppilaille Veikan talvea. Kirjasta käy hyvin ilmi, miten metsä ja sen eläimet valmistautuvat talven tuloon. Veikka ja talvi on juuri sellainen kirja, josta lapsi oppii paljon edes sitä itse huomaamattaan.

Tilhi opastaa Veikkaa, että punalakkista sientä ei ole hyvä syödä.
Tuuli Hypén: Veikka ja talvi (Arktinen Banaani 2016)

Kirjan päähenkilö on veikeä Veikka-kettu, joka lähtee eräänä syksyisenä aamuna tutkimaan kotikolonsa lähellä olevaa metsää. Se ihmettelee, mitä puiden lehdet ovat muuttuneet niin kauniinvärisiksi ja sammalmättäille on ilmestynyt lakkipäisiä sieniä. Veikan lukuiset eläinystävät ovat kovin kiireisiä, eikä heillä ole aikaa leikkiä Veikan kanssa. Osa eläimistä kerää talvivarastoja ja osa lähtee muuttomatkalle etelään. Kyy on jo vaipunut talvihorrokseen ja siili rakentaa itselleen lämmintä lehtipesää. Veikan ihmetys vain voimistuu, kun se pian näkee elämänsä ensimmäiset lumihiutaleet ja tapaa talvipukuihinsa sonnustautuneita eläimiä. "Metsän eläimillä on monia keinoja, joilla ne selviytyvät talven yli", jänis kertoo ihmettelevälle pikkuketulle.

Eläinten talvehtimista
Tuuli Hypén: Veikka ja talvi (Arktinen Banaani 2016)

Veikka palaa kotikololleen hieman hämmentyneenä. Se on oppinut paljon uutta ystävistään ja tästä ihmeellisestä, kylmästä vuodenajasta, mutta se myös pohtii, eikö se itse muutu ollenkaan. Metsä ja sen ystävät kyllä ovat muuttuneet! Äitikettu saa Veikan huomaamaan, että myös Veikka on muuttunut: sen tassut ovat kasvaneet, se on voimakkaampi kuin kesällä ja sen turkki on paksumpi. Veikkakin on siis valmis ottamaan talven vastaan!

Käy ihmeessä MarikaOksan blogissa katsomassa, mitä muita luontoaiheisia kirjoja haasteeseen on luettu!

Kuvakirja, jota lukiessaan lapsi saa vaikuttaa tarinan kulkuun: Missä olet prinssi Hurmelo?

Jokin aikaa sitten kirjoitin Lasten Keskuksen julkaisemista nuortenkirjoista, joissa tarinaan oli yhdistetty pelillisiä elementtejä. Nyt Lasten Keskus on julkaissut hieman samalla idealla toimivan kuvakirjan, jossa lapsi itse pääsee vaikuttamaan siihen, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu. Kysessä on Sylvie Misslin kirjoittama ja Amanda Piun kuvittama kirja Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017, suom. Rauna Sirola, alkuteos éditions Amaterra, arvostelukappale kustantajalta).

"Tää on kiva kirja just siks, ku tässä on näitä valintoja ja kivat kuvat!"

Kirja lähtee liikkeelle perusaukeamasta, jossa kerrotaan, kuinka kaksi pientä prinsessaa Ruusu ja Josefiina kyllästyvät odottamaan, että Prinssi Hurmelo saapuisi heidän linnaansa. Näppärinä ja nykyaikaisina tyttöinä he päättävät lähteä seikkailemaan ja etsimään prinssiä. Syy, miksi pienten prinsessojen edes kuuluu kohdata prinssi ei ihan aukea minulle, mutta taustalla on varmasti tämä ikiaikainen prinsessasatujen teema, jossa prinsessa löytää lopulta prinssinsä. Aloitusaukeaman jälkeen lukija saa jokaisella aukeamalla valita kahdesta vaihtoehdosta, miten satu jatkuu. Valinta ohjaa lukijan kuvakoodin avulla seuraavalle aukeamalle, jossa edessä on taas uusi valinta.

Sylvie Misslin & Amandine Piu: Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017)

Hyvin pian esikoiseni hoksasi, että tämä satu ei lopu koskaan! No ihan päättymättömästä tarinasta tässä ei ehkä ole kyse, mutta lukiessamme kirjaa tarina tosiaan pyörsi monta kertaa takaisin lähtöpisteeseen ja prinsessat palasivat kotiinsa löytämättä prinssi Hurmeloa. Sitten he taas lähtivät uudelle etsintäretkelle, joka eteni läpi vaarojen ja seikkailujen aina sen mukaan, mitä lapsi valitsi. Esikoista nauratti, kun palasimme varmaan kolmatta tai neljättä kertaa takaisin linnaan, eikä tarina vieläkään ollut loppunut. Lopulta kuitenkin kävi ilmi, että prinssiä ei edes löytynyt, mutta prinsessat kohtasivat kuitenkin jotain vielä parempaa!

Minusta tämä kirja on onnistuneesti toteutettu, ja päättymättömän tarinan idea on hyvä. Vaikka aukeamia ja siten myös erilaisia valintapaikkoja ei ole edes kovin montaa, niin näistäkin valintayhdistelmistä syntyy monia erilaisia tapoja, joilla tarina etenee. Viisivuotias lukijamme ainakin piti tästä kirjasta kovasti, ja tahtoi lukea sen seuraavana päivänä uudestaan, vaikka ihmettelin, että eikös me jo käyty läpi kaikki mahdolliset valinnat.

Sylvie Misslin & Amandine Piu: Missä olet prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus 2017)
Hieman kyllä sisäinen kukkahattutätini nosti närkästyneenä nokkaansa lukiessamme kohdan, jossa prinsessat päätyivät tarinassa erääseen linnaan, jossa vuoteella nukkui kaikin puolin ylimielisen näköinen prinssi. Kaiken huipuksi prinssi vielä kuorsasi niin, että linna raikui. Tytöt totesivat, että prinssi ei ole heille tarpeeksi miellyttävä ja poistuivat hihitellen paikalta. Eikös tämä ole vähän turhaa, henkilön ulkoisiin seikkoihin perustuvaa syrjimistä, jollaista lastenkirjassa ei tarvitsisi olla?

Kirjasta jäi kuitenkin positiivinen fiilis, ja toivon, että tällaisia kirjoja julkaistaan pian lisää. Piun kuvitus on myös veikeää, ja näkisin mielelläni hänen kuvittamiaan kirjoja jatkossakin.

Opas sormiruokailun aloittamiseen: Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja

Esikoiseni ollessa aikoinaan siinä iässä, että hän alkoi maistella kiinteitä ruokia, osti lapsen isoäiti meille aivan loistavan kirjan Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja (Tammi 2012). Kirjan ovat kirjoittaneet toimittaja sekä sormiruokailuun keskittyneen blogin (Ella ja Essu) kirjoittaja Hanna-Mari Arosilta ja ravitsemusterapeutti Soile Ruottinen, joka on väitellyt tohtoriksi lasten ravitsemuksesta ja joka on aiemmalta ammatiltaan kokki. Kirjan lukuisat ruokailu- ja ruokakuvat on ottanut Ulla-Maija Lähteenmäki.



Isoäiti ei kirjaa ostaessaan tiennyt mitään koko sormiruokailusta tai siitä, että noihin aikoihin se oli kasvava trendi vauvaperheissä. Minä olin sormiruokailusta varovaisen kiinnostunut ja luinkin kirjan yhdeltä istumalta. Ja voin kertoa, että innostuin sormiruokailun ideasta niin paljon, että ryhdyin toteuttamaan sitä esikoisemme kanssa. Sen jälkeen myös keskimmäinen lapsemme on aloitellut kiinteiden maistelua sormiruokaillen, ja nyt myös kuopuksemme on saanut maistella ensimmäiset bataattiateriansa sekä soseena että sormiruokana. Mikään sormiruokailufanaatikko en kuitenkaan ole, vaan olemme aina noudattaneet kirjassakin mainittua tapaa antaa lapselle sormiruokapalojen lisäksi myös soseita niinä kausina, kun tuntuu, että lapsi ei saa tarpeeksi ravintoa pelkästään sormiruokaillen.  Tiedän, että toiset ovat ehdottomia siinä, että pelkkä lapsentahtinen sormiruokailu riittää lapselle kuin lapselle, mutta itse en tykkää sellaisesta ehdottomuudesta.

Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja tarjoaan kattavan tietopaketin sormiruokailun hyödyistä, sen aloittamisesta ja tietysti myös koko joukon erilaisia reseptejä ruokiin, joita lapsi voi syödä omin sormin. Kaikki reseptit ovat sellaisia, että niiden ruokia voi syödä muukin perhe, ja monessa on mainittu, miten ruuista saa helposti muokattua vähän isommille taaperoille tai aikuiselle sopivaa ruokaa. Minä pidän myös siitä, että reseptien yhteyteen on kirjoitettu kuinka monelle hengelle ne on suunniteltu. Tässä kirjassa noudatetaan Suomen neuvoloissa käytettäviä ravitsemussuosituksia. Reseptien lisäksi kirjasta löytyy taulukot vauvoille sopimattomista ruoka-aineista ja siitä, minkä ikäiselle vauvalle kannattaa ja sopii tarjota ruokia tietyistä ruokaryhmistä (esim. maitotuotteet, liha ja viljatuotteet). Oikein näppäriä ovat myös sivuilla 23 ja 24 olevat vinkkilistat nopeisiin ja helppoihin sormin syötäviin ruokiin, joita voi vaikka ottaa matkoille mukaan. Minä pidin myös lukuisista sormiruokailevien vauvojen vanhempien sanomista kommenteista, jotka on liitetty kirjaan muun tekstin oheen.

Isin lihapullia meillä on tehty paljon. Bataatti-kvinoasalaatti ja Raikas kanasalaatti sopisivat myös nykyiseen ruokavaliooni. (Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, Tammi 2012)

Mikäli haluaa aloittaa sormiruokailun lapsensa kanssa suosittelen tutustumaan joko tähän tai johonkin muuhun aiheesta kirjoitettuun opukseen, mutta perusperiaate sormiruokailussa on siis se, että lapsi syö oman ruokansa sormin, ei aikuisen syöttämänä. Sormiruokailu aloitetaan lapsentahtisesti, eli silloin, kun tällä on kehittynyt siihen fysiologiset valmiudet. Lapsen pitää osata tarttua asioihin ja viedä niitä suuhun sekä kyetä istumaan turvallisessa pystyasennossa, koska takakenossa (esim. sitterissä) ruoka menee helpommin kurkkuun. Koska kakomisrefleksi on vauvoilla edempänä suussa kuin aikuisilla, hän alkaa helposti yksiä ja kakoa, vaikka ruoka ei ole vielä nielussa. Tämä tekee sormiruokailusta turvallista. Kirjoittajat muistuttavat, että sormiruokailevaa lasta ei saa koskaan jättää ruokailemaan ilman aikuisen valvontaa, sillä vaikka vauvoilla kakomisrefleksi on laukeaa edempänä suussa kuin aikuisilla, pitää aikuisen kuitenkin olla aina läsnä vahtimassa, että ruoka ei kuitenkin pääse juuttumaan lapsen kurkkuun. Lisäksi aikuisen täytyy varmistaa, että tarjoaa lapselle sopivaa ruokaa, eli pehmeitä, sopivan kokoisia suupaloja. Periaate on kirjoittajien mukaan se, että mitä pienempi ruokailija, sitä suuremmat palaset. Jos pystyt murskaamaan hedelmät kielelläsi, voi lapsi syödä sitä ilman hampaita. 

Minä lisäisin kirjaan ehdottomasti myös sellaisen turvallisuusohjeen, että kovin flunssaisille ja tukkoisille vauvoille sekä taaperoille kannattaa antaa mieluummin sosetta. Tämä perustuu omiin kokemuksiini, sillä kahden vanhimman lapsen kanssa olen yhteensä kolme kertaa joutunut siihen tilanteeseen, että ruokapala on kuin onkin juuttunut heidän kurkkuunsa, olen joutunut kääntämään lapsen ylösalaisin ja lyömään selkään, että pala on irronnut. Tilanteet ovat olleet aika pelottavia, ja jälkikäteen olen ymmärtänyt, että flunssan takia lapsi on ollut kovin räkäinen ja hänen hengitystiensä ovat olleet turvoksissa, eli pala on jäänyt sitten normaalia helpommin kiinni.

Miksi sitten kannattaa antaa vauvalle sormiruokaa? Ravitsemusterapeutin mukaan sormiruokailun etu purkkiruokien syöttämiseen on palakoko.  Karkeamman ruuan ja suurempien palojen syöminen kehittävät lapsen suun ja käsien hienomotoriikkaa ja pureskelutaitoja. Pureskelu lisää syljeneritystä ja on hyväksi hampaille. Sormiruokailevan lapsen äiti puolestaan kannustaan kirjassa kokeilemaan sormiruokailua sen helppouden takia. Lapselle ei tarvitse kokata kokonaan eri aterioita kuin muulle perheelle ja ruokailutilanteetkaan eivät kulu pelkästään siihen, että aikuinen yrittää syöttää lasta. Tämän minä voin allekirjoittaa. Ravintoloissa saa itsekin syödä rauhassa, kun lapsi syö itse. Sormiruokailu on kyllä melko sottaista puuhaa, ja vanhempien pitää opetella sietämään aikamoista sotkua!

Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirjassa onkin kuin varoittavana esimerkkinä listattu eniten sotkuja aiheuttavien ruokien top kolmonen!

Varudu sotkuun! (Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, Tammi 2012)

Virvon, varvon eli kuvakirja virpomisesta: Vilma Virtanen virpomassa

Vitsikäs, viihdyttävä, veikeä, värikäs ja valloittava! Nämä kaikkia adjektiivit sopivat loistavasti kuvailemaan Anneli Kannon kirjoittamaa ja Noora Kauton kuvittamaa kirjaa Vilma Virtanen virpomassa (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta), joka on yhdeksäs kirja Viisi villiä Virtasta -sarjasta. Meidän perheemme lasten tähänastinen suosikki on ollut Veera Virtanen ja esikoulu, mutta kyllä tämä uusin kirja taisi nyt viedä ykköspaikan!



Tämän kirjan päähenkilöksi on päässyt kuusivuotias Vilma Virtanen, joka on tunnollinen ja kunnollinen lukutoukka ja jonka suosikkikirja on Suuri perinnekirja. Vilma on myös kamalan ujo, ja tottunut siihen, että hänen isosiskonsa Veera ottaa päävastuun monista asioista, kuten esimerkiksi virpomisoksien hakemisesta ja virpomisporukan ohjaamisesta ovelta ovelle.

Tänäkin vuonna Virtasen perheen lapset valmistautuvat innolla pääsiäisen tuloon ja virpomiseen. He ovat koristelleet taloa, istuttaneet rairuohoa, hakeneet pajunkissoja ja koristelleet virpomisoksia. Vilma jakaa innokkaana perinnekirjasta hankkimaansa tietoa pääsiäisestä ja kertoilee muille milloin minkäkin pääsiäisperinteen symbolisesta merkityksestä.

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Vilma joutuu kurjaan tilanteeseen, kun Veera-isosisko yllättäen ilmoittaa, että ei aiokaan mennä virpomaan Vilman kanssa. Hän ottaa mukaansa vain Paavon, muut saavat Veeran puolesta pärjätä omillaan. Vilma ei haluaisi mennä yksin, sillä hän pelkää, että joku vieraista ihmisistä voi olla vihainen tai hän itse saattaa vaikka unohtaa koko virpomislorun!

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Vilma kuitenkin kerää rohkeutensa ja lähtee pienempien sisarustensa kanssa kiertämään lähiseudun taloja, virpomaan ja toivottamaan onnea tulevalle vuodelle. Tietysti virpomisretken aikana  tapahtuu juuri niin kauhistuttavia ja noloja asioita, kun Vilma on pelännytkin - ja lisäksi Perttu-veli onnistuu nolostuttamaan isosiskonsa suorasukaisilla kommenteillaan muun muassa palkan pienuudesta. Vilma kuitenkin selviää kierroksesta ja saa sen aikana myös uutta itseluottamusta. Eikä häntä haittaa edes se, että kaikki virvottavat eivät välttämättä edes anna heille palkkaa sillä: "Virpominen on tärkeämpää kuin palkka."

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Kanto on kirjoittanut hauskan kirjan, jossa Virtasen lapsille sattuvat kommellukset ja sattumukset ovat varmasti monelle lukijallekin tuttuja heidän omasta elämästään. Viisilapsisee Virtasen perheenseen mahtuu monta erilaista persoonaa, ja siksi he suhtautuvat virpomiseenkin keskenään hyvin eri tavoin. Vilma esimerkiksi koristelee oksansa huolella, mutta Perttu ei viitsi. Pertulle tärkeintä on virpomisesta saatu palkka, Vilmalle se hyvä mieli, jonka virpojat ja virvottavat saavat. Vilma Virtanen virpomassa -kirjassa ilmeneekin hyvin se koko hässäkkä, joka virpomiseen yleensä liittyy. Vilma Virtasen ääni muistuttelee lukijoita kauniista käytöksestä ja hyvistä tavoista ja antaa ymmärtää, että on huonotapaista kinuta rahapalkkaa tai kommentoida saamansa palkan kokoa tai laatua. Virpomiseen liittyvä tapakulttuuri on kirjoitettu muun tarinan oheen niin taiten, että lukijalle ei jää sellainen olo, että tämän kirjan tarkoitus on vain sormi pystyssä ojentaa huonotapaisia lapsia. Kirja on oikein humoristinen ja lämminhenkinen. Minä olisin kaivannut tällaista kirjaa keskustelunaloittajaksi omassa luokassani viime keväänä, kun puhuimme virpomisesta, hyvistä virpomistavoista ja pääsiäiseen liittyvistä symboleista.

Anneli Kanto& Noora Katto: Vilma Virtanen Virpomassa (Karisto 2017)

Omien lasteni mielestä kaikkein hauskinta tässä kirjassa on sen loppu. Kirjan viimeinen lause saa heidät hihkumaan ja hekottamaan! En paljasta, mikä se on, mutta se liittyy mämmiin... Voinette ehkä arvata?

Pääsenkö minäkin mukaan?

Luulisin, että jokaiselle on tuttua tilanne, jossa on ollut vaikea päästä mukaan muiden leikkeihin, keskusteluihin tai ylipäänsä muista koostuvaan ryhmään. Tällaisessa tilanteessa on tietysti hyvä olla itse aktiivinen, mennä rohkeasti esittelemään itsensä ja kysyä, mahtuuko mukaan. Mutta mitäs sitten kuuluu tehdä, jos ne muut ilmoittavat, että tilaa uusille tyypeille ei enää ole? Tai jos ne muut ilmoittavat, että olet aivan vääränlainen, etkä siksi mahdu mukaan porukkaan?

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei edes taida olla oikeita vastauksia. Lasten kanssa työskentelevät henkilöt joutuvat varmasti päivittäin selvittämään yllä kuvatun kaltaisia tilanteita. Parasta tietysti on, jos kukaan ei edes sanoisi, että meidän porukkaamme ei mahdu tai että sinä et sovi joukkoomme. Mutta, jos kuitenkin tulee torjutuksi, on hienoa jos osaisi toimia esimerkiksi niin kuin Ankka toimii kuvakirjassa Pääsenkö minäkin mukaan? (Kustannus-Mäkelä Oy 2017, alkuteos Little Tiger Press 2017, arvostelukappale kustantajalta).



Tässä John Kellyn kirjoittamassa ja Steph Laberisin kuvittamassa lastenkirjassa (suom. Terhi Leskinen) päähenkilö on siis Ankka, joka haluaa uusia ystäviä. Niinpä se päättää liittyä johonkin kerhoon. Ankka käy kysymässä Leijonakerhosta, Käärmekerhosta ja Norsukerhosta, josko se pääsisi mukaan heidän toimintaansa. Jokaisessa kerhossa sille astetaan tiukkoja pääsyvaatimuksia, joita Ankka-poloinen ei täytä. Niinpä se saa jokaisessa kerhossa saman tylyn vastauksen: "Hakemus hylätty!"



Tällainen syrjiminen lannistaisi varmasti lähes jokaisen, mutta Ankkapa päättääkin perustaa oman kerhon. Se nimeää kerhon ensin Ankkakerhoksi, mutta loppujen lopuksi kerho saa uuden hienon nimen: Meidän kerho. Ankalla on vain yksi tärkeä valintakriteeri, ja se kuuluu: "Haluatko kuulua samaan kerhoon meidän kanssamme?" Jos vastaus on Haluan!, on hakemus hyväksytty. Niinpä Ankan kerhoon pääsevät kaikki huolimatta siitä, miltä ne näyttävät, kuulostavat tai mitä ne osaavat tehdä. Eikä taida olla yllätys, että Meidän kerhosta tulee kaikkein suosituin kerho eläinten keskuudessa!



Pääsenkö minäkin mukaan? on ilahduttavan reipasotteinen ja humoristinen kuvakirja näin tärkeästä aiheesta. Kuvitus on kovasti mieleeni, ja pidän siitä, että kuvat ovat erittäin isossa roolissa tässä tarinassa. Omat lapseni hykertelivät naurusta, kun luin kirjaa eläytyen eri eläinten rooleihin, eikä ole ihme, että viikonlopun aikana luimme tämän saman kirjan varmasti ainakin viisi kertaa. Myös lasten isoisä luki tämän heille, ja sivukorvalla kuulin, miten hän lisäsi tarinaan hieman omiaan: "Ja niin kaikki eläimet hyväksyttiin kerhoon huolimatta siitä, oliko heillä nokka, höyheniä, tassut tai vaikka leijonan harja. Kaikki olivat yhtä tärkeitä." Näin juuri! Tämän kirjan kohderyhmää ovat varmasti isommat leikki-ikäiset ja eskarilaiset, mutta minä voisin vallan mainiosti lukea tämän myös ekaluokkalaisille, joita tämä aihe varmasti koskettaa.

Onko viikinkejä sittenkin vielä olemassa?

Anna Laitinen on kirjoittanut alakouluikäisille lapsille suunnatun romaanin Miria viikinkien jäljillä (Marketiimi 2016), joka aloittaa uuden Miria-nimisen kirjasarjan.

Kannen kuva: Anu Toivola
Jostain syystä kannen kuva näyttää hieman epätarkalta tai tärähtäneeltä.

Miria on yksitoistavuotias orpotyttö, joka asuu Lastenkoti Myyränkolossa. Huolimatta siitä, että tämän varsin kodinomaisen lastenkodin aikuiset vaikuttavat todella välittävän huollettavinaan olevista lapsista, se mainitaan kuitenkin kirjassa paikkana, jossa asuvat surulliset lapset, kaikkein epäonnisimmat, hylätyt ja unohdetut. Miria tuntee suurta vetoa merta kohtaan ja haaveilee lähtevänsä pois ja löytävänsä vielä jonakin päivänä oman perheensä tai jonkun, joka rakastaa häntä. 

Lähtökohdat Mirian tarinalle ovat siis hyvin samankalaiset kuin muissakin orpolapsista ja lastenkodeista kertovissa teoksissa: orpolapsi kaipaa kipeästi omaa perhettä ja tahtoo pois kurjasta lastenkodista. Aivan varmasti tällainen kaipaus asuukin monen hylätyn rinnassa, mutta hieman huvittavalta silti tuntuu, että tarinassa lastenkodin kurjuutta kuvataan myös seuraavasti: Myyränkolossa ei saanut tehdä mitä huvittaa. Säännöt olivat hyvin tiukat. Aamiaista syötiin aina yhdessä ja aina aikaisin, vaikka olisi vapaapäivä. Koulussa piti käydä, vaikka ei olisi huvittanut. Aina joku tarkkaili ja vahti. Eikös se ole ihan hyvä asia, että yhdessä asuvat ihmiset kokoontuvat syömään yhdessä, lapset eivät saa tehdä mitä huvittaa ja koulussa kuuluu käydä, vaikka ei tahtoisi?

Miria on nokkela tyttö, jolla on aivan ilmiömäinen kyky kertoa tarinoita. Usein hän kertoo parhaalle ystävälleen Linnealle tarinoita isästään, viikinkiruhtinaasta. Miria on nimittäin vakuuttunut, että hänen oikea isänsä on aito viikinki. Eräänä päivänä Linnea tullaan hakemaan pois lastenkodista, ja Miria saa siitä kimmokkeen karata. Mirian seuraan lyöttäytyy lastenkodin kiusanhenki Olavi, joka osoittautuu tarinan edetessä yhtä yksinäiseksi lapseksi kuin Miria itsekin on. Miria kertoo myös Olaville hurjasta viikinki-isästään ja paljastaa myös äitinsä tarinan.

Kaksikko lähtee etsimään Mirian perhettä eli viikinkejä, ja sillä reissullaan he päätyvät merkillisen autiotalon kautta Sirkus Huiskis Haiskikseen, jonka yhteydessä pitäisi olla myös ehta Viikinkimaa. Osoittautuu kuitenkin, että sirkus on täydellisen rappion tilassa, esiintyjiä on vain muutama, eikä Viikinkimaa ole enää toiminnassa. Toimelias Miria päättää pistää tuulemaan, ja pian Mirian ideoima show on sirkuksen uusi vetonaula. Harmittavasti hänen esityksensä vetää sirkuksen niin täyteen väkeä, että paikalle saapuu myös koko lastenkodin porukka. Näyttääkin pahasti siltä, että Miria joutuu palaamaan takaisin lastenkotiin, eikä tule koskaan löytämään itselleen perhettä...

Kirjan alussa lukukeskittymistäni häiritsivät aika tavalla kielioppi- ja pilkkuvirheet, joita tekstissä tuntui olevan harmittavan paljon. Kolmasosan luettuani pääsin kuitenkin sisälle tarinaan, eivätkä virheet enää pomppineet silmiini. Vaikka Mirian karkumatkatarina saadaankin tässä kirjassa päätökseen, jää lukija edelleen arvuuttelemaan, missä Mirian perhe on, ja onko tämä todella aitojen viikinkien jälkeläinen. Nämä seikat luultavasti selviävät sarjan tulevissa osissa.

Jospa luettaisiin vähän satuja?

Meidän perheessä lapsille luetaan kohtalaisen paljon ääneen. He valitsevat yleensä itse luettavat kirjat, ja valitettavan harvoin luettavaksi päätyy loru- tai satukirjoja. Sadut kuitenkin ovat mainiota luettavaa ja kuunneltavaa, sillä niiden maailmassa mikä tahansa on mahdollista, ongelmat yleensä ratkeavat ja monesti "paha saa palkkansa". Kuvakirjoissa tärkeä rooli on tekstin kanssa kättä lyövällä kuvituksella, mutta satukirjoissa päärooli on tarinalla. Kuvitusta on yleensä vähemmän kuin kuvakirjoissa, eli lukija joutuu ja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Sadun kuunteleminen siis harjaannuttaa kuuntelijaansa keskittymään tarinaan ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Siksi yritän itsekin nyt tsempata ja tarjota lapsille luettavaksi - tai siis kuunneltavaksi - enemmän laadukkaita satuja.



Nyt vinkkaankin teille hyvästä satukirjasta, johon on valikoitunut sekä lyhyempiä että myös hieman pidempiä satuja. Kirjailijat Mervi Heikkilä, Merja Mäki, Kristiina Mäkimattila ja Jussi Matilainen ovat kirjoittaneet yhdessä neljäntoista sadun iltasatukokoelman* Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy 2016, saatu kustantajalta). Sadut on siis ryhmitelty tapahtuma-ajankohdan mukaan ryhmiin, vaikka saduissa ei mitenkään erityisesti korosteta kulloinkin kyseessä olevaa vuodenaikaa. Jokainen uusi jakso alkaa Mervi Heikkilän kirjoittamalla lorulla, mikä on oikein onnistunut lisä tähän satukirjaan. Lempeän ja hyväntuulisen kuvituksen on taiteillut Kristiina Mäkimattila (Murupumpula). Kuu-Koo-Kuukeli on oikein näpsäkkä satukirja, jossa minua miellyttävät erityisesti kuvat sekä lorut. Kuvissa tosin harmillisesti näkyy Mäkimattilan käyttämän (akvarelli?)paperin huokoisuus.

Mervi Heikkilä: Syys ja loka, teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy).
Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula

Tässä satukirjassa seikkailevat sekä ihmiset, eläimet ja tonttukin. Muutamassa sadussa myös metsän puut ovat puhuvia, ja lehmäkin lentää. Satujen joukosta löytyy perinteisempiä satuja, joista yhdessä muun muassa kerrotaan, mistä siilit ovat saaneet piikkinsä ja toinen opettaa pikku untovikoille, että yksin ei koskaan pidä lähteä vesille, varsinkaan ilman pelastusliivejä. Matilaisen saduissa toinen päähenkilö on aina salaperäinen Taika-täti, joka auttaa murehtivaa tai pulaan joutunutta lasta mitä ihmeellisemmin keinoin.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)
Luimme Kuu-Koo-Kuukelia esikoisen kanssa siten, että hän valitsi, mitkä niistä tahtoi ensimmäisenä kuulla. Luettaviksi päätyivät Makkaramummoa etsimässä (Mervi Heikkilä), Siilin piikit (Kristiina Mäkimattila), Pikku ja kaamea Kanttu (Mervi Heikkilä) sekä Kuu-Koo-Kuukeli (Jussi Matilainen). Näistä lapsen suosikkisaduksi tuli Pikku ja kaamea Kanttu, jossa mukana oli hitunen jännitystä ja päähenkilöinä suloiset oravat.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)


*kustantajan määritelmä

Mitä ruokaa? Luokallinen lempireseptejä - Ilmiöoppimista parhaimmaillaan!

"Aivan käsittämättömän upea!" oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin ensimmäistä kertaa kuvia Töölön ala-asteen 2B-luokan tekemästä keittokirjasta Mitä ruokaa? Luokallinen lempireseptejä (2016). Luin kirjasta Visuaalisesti vaativa -blogista, jossa kirja esiteltiin lyhyesti ja kerrottiin, että kyseessä on keittokirja, johon 2B.n oppilaat ovat koonneet omia lempireseptejään. Kirja vaikutti niin hienosti tehdyltä, että kiinnostuin siitä välittömästi sekä opettajana, kirjabloggarina että ihan ruuanlaittajanakin. Otin yhteyttä kirjan tekijätiimiin ja tilasin sen itselleni. Tässä kohtaa muuten mainittakoon, että kirjan tuotto menee 2b-luokan hyväksi.



En joutunut pettymään, kun sain kirjan käsiini. Se on todella hienosti tehty, visuaaliselta ilmeeltään kutsuva ja ohjeiltaankin monipuolinen keittokirja, jossa on reseptejä päivän jokaiselle aterialle. Reseptien joukosta löytyy muun muassa helppoja smoothieohjeita sekä haastavampia ruoka-ohjeita kuten esimerkiksi Rauhan Sushin ohje. Tekijät ovat halunneet tehdä keittokirjan, jossa on reseptejä helpottamaan sitä monissa kodeissa käytävää pähkäilyä: "Mitä tänään syötäisiin?" Kantavana ajatuksena on myös opettaa lapsia ja aikuisia nauttimaan ruuasta ja kutsua perheenjäseniä ruokailemaan yhteisen pöydän ääreen ainakin kerran päivässä. Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta kaikkein eniten minua ilahduttaa kuitenkin se, että oppilaiden oma kädenjälki näkyy kirjassa niin hienosti!



Uusi opetussuunnitelma toi kouluihin entistä vahvemmin ilmiöpohjaisen oppimisen, ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien rakentaminen sekä opetettavien aiheiden kytkeminen vahvemmin oppilaiden omaan kokemusmaailmaan haastavat opettajia keksimään uudenlaisia tapoja opettaa eri aineiden oppisisältöjä sekä tekemään yhteistyötä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa. Mitä ruokaa? -kirja on upea osoitus siitä, mitä ilmiöpohjaisesta projektista voi parhaimmillaan syntyä.



Minua kiinnosti suuresti, millainen projekti tämän kirjan tekeminen on ollut ja otin toistamiseen yhteyttä kirjan tekijätiimiin. Sain erittäin ystävällisen vastauksen erään oppilaan äidiltä, Kaisa Amalia Alaräihältä. Alaräihä kertoi, että kirjan toimitustyöryhmässä työskentelivät hänen itsensä lisäksi neljä muuta aktiivista vanhempaa, joilla on osaamista valokuvaamisesta, kirjoittamisesta, graafisesta suunnittelusta, kuvasuunnittelusta ja kuvankäsittelystä. Oppilaat itse valitsivat suosikkiruokansa ja toivat sen reseptin kirjaa varten kouluun. Oppituntien aikana he muun muassa kirjoittivat suhteestaan ruokaan, tekstasivat reseptinsä otsikon, laskivat raaka-aineiden menekkiä ja työskentelivät vanhempien vetämissä työpajoissa. Oppilaat pääsivät tutustumaan ruokakuvaajan ja kuvataiteilijan töihin, he saivat leipoa kirjan reseptin mukaan suklaakeksejä ja luoda omia ruokakuviaan kirjaa varten. Alaräihän mukaan sekä oppilaat, opettaja että vanhemmat innostuivat tästä projektista valtavasti. Sen kyllä huomaa tätä kirjaa lukiessaan!

"Äidin tekemä ruoka on parasta." Ilmari

Onnittelut 2B-luokan oppilaille hienosta kirjasta!

ps. Kiinnostuitko kirjasta tai projektista? Täältä pääset kurkkaamaan kirjan Facebook-sivuja, josta saat lisätietoja ja pääset tilaamaan oman kirjasi.