Vauhdikas kuvakirja taaperoille: Viuh, viuh!

Viuh, viuh! Mikä lentää taivaalla? Viuh, viuh! Mikä matkaa avaruudessa? Viuh, viuh! Mikä liitää kilpaa tuulen kanssa? Näihin kysymyksiin voi taaperon kanssa etsiä vastauksia Nina Pirhosen kirjoittamasta ja kuvittamasta hauskasta ja värikkäästä kuvakirjasta Viuh, viuh! (Otava 2017, arvostelukappale).



Kirjasta löytyy erilaisia ilmassa kulkevia härveleitä vesitasosta kuumailmapalloon, rakettiin ja laskuvarjoon. Mukaan on mahtunut kaikkien (meille aikuisille) tuttujen menopelien lisäksi myös ainakin yksi koje, josta me emme lasten kanssa muistaneet kuulleen aikaisemmin: lenturitaksi! Koneita ohjaavat sarjan edellisestä osasta eli Brum, brum! -kirjasta tutut eläinhahmot, ja onkin hauska bongailla kuka eläin on päässyt tällä kertaa hyppäämään potkurikoneen ja kuka esimerkiksi ilmalaivan puikkoihin.

Bobo-norsu on päässyt ajamaan lenturitaksia.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Viuh, viuh! on kuvakirja, jonka visuaalinen ilme on tarkkaan mietitty ja hiottu kirjasinfonttia myöten. Värikkäät kuvat miellyttävät lasten lisäksi ainakin minun silmiäni. Näitä kuviahan voisi laittaa vaikka lasten huoneen seinille! Kirjan sivut ovat paksumpaa paperia ja kestävät pienten lasten käsissä kivasti. Minä ainakin olen riemuissani siitä, että pienille lapsille tarjotaan näin laadukasta luettavaa, jossa tekstiäkin on juuri sopivasti heidän kuunneltavakseen. Meillä kotona kirja osuu ja uppoaa erityisesti kolmivuotiaaseen lukijaan, mutta kyllä viisivuotiaskin tuli kurkkimaan olan yli, kun luimme kirjaa pienempien lasten kanssa.

Tämän sivun tekstiä lukiessani kieleni menee jostain syystä joka kerta solmuun ja "nokkasiili Siiristä" tulee nokkasiili Siili.
Nina Pirhonen: Viuh, viuh! (Otava 2017)

Käärmeiden kaupunki

Katri Alatalon fantasiaromaani Käärmeiden kaupunki (Gummerus Kustannus Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta) kuljettaa lukijan Ras-Udin kuumille aavikoille ja vehreille keitaille, joissa aavikon kansat ovat kautta aikojen - jos eivät aina ihan sovussa, mutta kuitenkin hiljaisessa yhteisymmärryksessä  - palvoen aavikon tuulia, kuuta ja aurinkoa. 



Kharras-Dimin keidaskaupungissa elää kolme lasta, joita vetää toistensa puoleen ulkopuolisuuden tunne ja joille aavikko tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia tehdä tutkimusmatkoja ja leikkiä kaukana aikuisten vahtivista silmistä. Yksi lapsista on prinsessa-Ninette, toinen velhon oppipoika Sulwaen ja kolmas on orpopoika Arry, joka harjoittelee savenvalajan oppipoikana ja jonka valkoinen iho pistää silmään, missä ikinä tämä liikkuukin. Kolmikko on hitasutunut yhteen niin, että he tietävät toistensa salaisuudet eivätkä kavahda niitä. Ninette hallitsee käärmeitä ja Arry osaa muuttaa muotoaan keneksi tahansa ihmiseksi. Vain Sulwaen ei ole osannut tai halunnut kertoa muille sisällään jäytävästä pelosta ja halusta tulla suureksi velhoksi. Eräällä tutkimusretkellään lapset löytävät kolme haudattua ja kivettynyttä jättiläiskäärmeen munaa, joita Ninette alkaa hoivata. Arry kokee munien huokuvan pahuutta ja tuhoaa ne Sulwaenin vain katsoessa vierestä sillä seurauksella, että lasten välitä särkyvät kuin jättiläiskäärmeiden munien kuoret.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin Kharras-Dimin ja muiden aavikkokaupunkien rauha järkkyy, kun Samitsa-nimisen aavikkokaupungin hallitsija tahtoo alistaa muut kaupungit käskyvaltansa alle ja pakottaa kaikkki palvomaan mystistä kiveä. Hän hyökkää kummallisten kasvottomien pappien avulla Kharras-Dimiin ja tappaa Ninetten perheen. Nuori prinsessa ja Arry napataan orjiksi, jotka kuljetetaan Samitsan kaupunkiin. Pitkälle vaellukselle lähtenyt Sulwaen saa säilyttää vapautensa, vaikka myös hänen polkunsa johtaa lopulta Samitsan kaupunkiin, jossa Ninette on uponnut uuteen elämäänsä palvelijatar-Nininä ja jossa Arry on onnistunut kohoamaan juonittelun avulla kaivosorjasta hallitsijan tyttären rakastajattareksi. Myös Sulwaenin vanha velho-opettaja on säilynyt hengissä ja tahtoo vapauttaa vangitut orjat vallanhimoisen ja taikakiven sokaiseman Azimak-hallitsijan ikeestä. Avukseen nuo entiset ystävät saavat hevoskauppias Zalihin sekä tämän siskon Zahazan. 

Tehtävä tuntuu kuitenkin mahdottomalta, sillä Azimakin pappien taikakivi on niin voimallinen, että sitä on liki mahdoton voittaa. Sulwaen soluttautuu papiksi temppeliin ja Arry ja Ninette yrittävät tehdä myyräntyötä palatsista käsin. Ninetten rooli kansansa vapauttamisponnisteluissa on ehkä kaikista tärkein, sillä hänen tehtävänään on etsiä käsiinsä muinaisten jättiläiskäärmeiden muna ja herättää henkiin ammoisina aikana palvotut, mutta kauan sitten unohdetut jättiläiskäärmeet, joiden avulla Azimak voitaisiin kukistaa. Jokaisella liittoiselle on kuitenkin omat salaiset halunsa ja tarpeensa, eikä heidän ole helppo luottaa toinen toiseensa. 

Käärmeiden kaupunkin on tuhti romaani, jossa juonittelu, taikuus, ystävyys, vapaus ja luottamus kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilöt Ninette, Arry ja Sulwaen saavat oppia, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja hyväkin taikuus voi muuttua pahaksi väärissä käsissä. Alatalo on onnistunut kirjoittamaan fantasiaromaanin, jota on vaikea laskea käsistä ja joka kiehtoo yhtä hyvin teini-ikäistä kuin aikuistakin lukijaa. Kirjan vangitseva kansikuva on Laura Noposen käsialaa. Se suorastaan hehkuu sitä samaa aavikon kuumuutta, salaperäisyyttä ja taianomaisuutta, josta Alatalokin kirjoittaa.

En ikinä luovuta on koskettava kertomus nuoren tytön taistelusta leukemiaa vastaan

En ikinä luovuta (Karisto 2017, arvostelukappale) on eittämättä koskettavin nuortenkirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Se kertoo 12-vuotiaana leukemiaan sairastuneen Emilia Mäkisen tarinan. Tämän tosielämään perustuvan kirjan on Emilian omaisten pyynnöstä kirjoittanut Päivi Lukkarila. Hän kirjoitti kirjan Emilian omien kirjoitusten ja läheisille tekemien haastattelujen pohjalta. Emilia itse menehtyi rankan tautinsa uuvuttamana 22.9.2013 vain neljätoistavuotiaana. 



Tyttö oli innokas ja lahjakas kirjoittaja ja piti elämästään kahtakin eri blogia, joihin purki tuntojaan ja joissa kertoi omasta elämästään ja itselleen tärkeistä asioista. Niitä olivat ennen kaikkea hevoset Iiris ja Hurri, ratsastaminen ja parhaan ystävänsä Julian kanssa oleminen. Emilia nautti myös valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta, ja hänen haaveensa oli julkaista kirja. Lukkarila onkin sisällyttänyt tähän kirjaan Emilian omia tekstejä, ja kannen kuva on Emilian itse ottama. Takakannessa puolestaan on Emilian parhaan ystävän Julian ottama kuva Emiliasta. 

Kirja tapahtumat ajoittuvat Emilian kahteen viimeiseen elinvuoteen ja ne alkavat siitä hetkestä, kun Emilia saa tietää sairastavansa lapsille harvinaisempaa leukemiatyyppiä AML:ää ja joutuu lähtemään kiireesti sairaalaan. Kotiin jäävät perheen koirat sekä Emilian rakas hevonen Hurri. Sairaalajakso on rankka, ja hoidot rikkovat ennen kuin voivat parantaa. 

Mun ääni värähtää vähän, kun mä kysyn:
- Kuinka moni kuolee?
- Ensimmäisen kerran leukemiaan sairastuvilla lapsilla hoitoennuste on hyvä. Jopa kahdeksankymmentä prosenttia paranee solunsalpaajahoidolla. ...
Se kuulostaa aika hyvältä. Niin kuin joku laittaisi pöydälle kymmenen pelikorttia nurinpäin, ja niistä kahdeksan olisi punaisia ja kaksi mustaa ja mun pitäis arvata punainen kortti. Melko suurella todennäköisyydellä sellainen osuisi käteen.

Kirjassa selitetään syöpähoitoon liittyviä termejä, hoitoja ja asioita siten, että nuorten lukijoiden on helppo ymmärtää, mistä on kyse. Tämä olisi varmasti ilahduttanut Emiliaa, sillä hän joutui sairautensa ja sen remissiovaiheen aikana huomaamaan, miten ihmisillä oli kummallisia ennakkoluuloja käsityksiä syövistä ja esimerkiksi niiden tarttumisesta. Kun Emilia pääsee taas kouluun, hän huomaa, että opettajat eivät osaa enää kohdella häntä aivan normaalisti ja katsovat läpi sormiensa monia tytön tempauksia. 

Tarinassa Emilia suree lukijankin sydäntä särkevän paljon sitä, että sairaus eristää hänet muista ihmisistä. Infektiovaaran takia hoitojen aikana ei voi juuri liikkua missään, eikä tippapulloon kytkettynä pääse ratsastamaan. Moni Emilian koulukavereista tuntuu katoavan hänen elämästään, ja vain Julian kanssa olo tuntuu normaalilta.

Huolimatta kaikesta, mitä Emilia joutuu henkisesti ja fyysisesti kestämään, hän vaikuttaa kirjan perusteella vahvalta, päättäväiseltä ja positiiviselta tytöltä, jonka elämän kantava voima on hevoset. Ne kannustavat Emiliaa jaksamaan silloinkin, kun kunto on romahtanut, eikä edes nieleminen, saati puhuminen onnistu. Aina, kun hoitojaksojen välissä on mahdollista, lähtee Emilia ratsastamaan, ja tytölle ostetaan uusi hevonenkin. Hänen perheensä on koko ajan tytön tukena, ja isoäiti lupaa viedä tytön ratsastamaan Islantiin heti, kun syöpä on selätetty.

Ja jos mä nyt kuolen, mitä tapahtuu Hurrille? Tietysti äiti, Krisse tai Julia hoitaa sen, mutta siltikin mua itkettää, kun mietin Hurria. ... Hurrin takia mä en voi kuolla.

Emilian ensimmäinen syöpä saadaan parannettua, ja hän pääsee viettämään normaalia teinityön arkea, johon kuuluvat puuduttavat koulupäivät, hassuttelut luokkakavereiden kanssa, blogiin kirjoittaminen, yhteenotot äidin kanssa ja tietysti hevoset. Se ihmetytti minua hiukan, että ainakaan tässä kirjassa Emilia ei tunnu olevan ihastunut kehenkään, vaikka yleensä hänen ikäisensä kokevat voimakkaitakin rakastumisen tunteita. Ehkä hevoset ja sairaus vievät kaikki hänen ajatuksensa eikä ihastumiselle jää sijaa?

Emilian elämä normalisoituu, ja koko perhe ehtii huokaista helpotuksesta, vaikka tietysti Emilian pitää käydä tiheästi kontrolleissa ja tarkkailla vointiaan. Emilia itse on riemuitsee, kun saa elää normaalia elämää, ja siksi hänestä tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja raskaalta vanhempien päätös erota. Sekin kytkeytyy Emilian mielessä hänen sairauteensa:

Mietin, erooko ne sen takia, että mun sairauteni on vienyt niin paljon niiden aikaa ja voimia.

Huono olo ja kivut alkavat vaivata Emiliaa, ja testeissä huomataan, että hänen luuytimessään on kummallisia, uusia kromosomimuutoksia. Se tuntuu valtavan pelottavalta, mutta Emilia päättää olla pelkäämättä, sillä pelko ei auta mitään. Se tulee, mikä tulee.

Pahin tapahtuu kuitenkin, kun Emilian leukemia uusiutuu. Hän tietää, että uusiutuvissa syövissä paranemisennuste on heikompi. Edessä on kantasolusiirto, joka onnistuessaan kyllä toimii, mutta jonka sivuvaikutukset ovat kivuliaat ja lähes kestämättömät. Niiden lisäksi Emiliaa ahdistavat toimettomuus ja pitkät jaksot suljettuna sairaalahuoneeseen. Blogi on monesti hänen ainoa ikkunansa ulkomaailmaan ja kommentteja kirjoittavat ihmiset tuntuvat Emiliasta jo lähes oikeilta ystäviltä. Edelleen hän saa voimaa hevosistaan ja niihin liittyvistä tulevaisuudensuunnitelmistaan. 

Kantasolusiirto näyttää kuitenkin tehoavan, ja Emilian toipuminen alkaa. Hoitojen takia hän kuitenkin sairastuu helposti, ja paha infektio pääsee iskemään vielä heikkoon Emiliaan. Kuume ja kivut iskevät päälle, ja niiden aiheuttajaksi todetaan keuhkokuume. Se sairaus vie lopullisesti Emilian voimat, eikä hänen kroppansa enää kestä. Emilia menehtyy keuhkokuumeen aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Emilian tarina on koskettava, mutta silti ihmeen valoisa kertomus nuoren tytön taistelusta ja tahdosta elää. Kirja kertoo paitsi Emilian sairastumisesta myös hevosista ja ratsastamisesta. Lukkarila on ainakin minun mielestäni onnistunut kirjoittamaan niin, että tarina kuulostaa siltä kuin Emilia itse, omin sanoin sen minulle kertoisi. Ratsastustunteja on kuvattu tarkasti, ja välillä jopa vähän puudutti lukea niistä, koska en kaikkia termejä ja asioita edes ymmärtänyt. 

Vaikka kirjassa kyllä mainittiin Emilian peloista ja ahdistuksesta, hänen tunteidensa käsittely jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi ja hevostelun jalkoihin. Tähän olisin toivonut lisää syvyyttä, mutta toisaalta tapahtumat etenivät kirjassa muutenkin aika nopeasti, kertoohan kirja niin pitkästä ajanjaksosta eikä kuitenkaan ole kovin paksu. Ja ymmärrän kyllä senkin, että ehkä kirjailija ei ole halunnut tai kyennyt kuvailemaan todellisen Emilian tunteita kauhean tarkasti, jos niihin ei ole ollut riittävästi lähteitä. Ja ehkä Emilian perhe on halunnut pitää asioita myös itsellään.


Osanottoni Emilian perheen ja läheisten suruun.

Hieno katselukirja perheen pienimmille

Ilahduin kovasti, kun löysimme keskimmäisen lapsemme kanssa kirjastosta muutama viikko sitten Leppäkerttu-katselukirjan (Lasten Keskus 2017, alkuteos "La coccinelle"), jonka olin pannut merkille jo kustantajan syyskatalogia selatessani. Ensiselailulla kirja vaikutti oikein hauskalta, sillä siinä on selkeät, yksinketyaiset ja värikkäät kuvat, hieman tekstiä jokaisella pahvisella sivulla ja lisäksi monta kurkistusreikää, joita pienet sormet voivat tutkia ja tökkiä. Lainasimme toki kirjan kotiinkin, koska keskimmäisen lapsen mielestä meidän vauva vois tykätä tästä!




Ja kyllä yksitoistakuukautinen tykkää! Hän jaksaa ihmetellä kurkistusreikiä ja nauttii selvästi, kun hänelle luetaan. Värikkäistä kuvista harjoittelemme tunnistamaan kukkua, leppäkerttuja, kirvoja ja auringon. Vajaa vuosikas kun on ihan viime viikkojen aikana innostunut osoittamaan asioita ja tavailemaan sanoja. Koska tässä Magali Attiogbén kirjoittamassa ja kuvittamassa taaperokirjassa on tekstä vain lauseen tai kahden verran jokaisella aukeamalla, jaksaa meidän pieninkin lukijamme kuunnella juuri sen verran, että voimme oikeasti myös lukea Leppäkerttua.

Leppäkertun pitää varoa, ettei lintu nappaa sitä nokkaansa.
Magali Attiogbé: Leppäkerttu 

Kolmevuotiaalle isosisarukselle kirja tarjoileekin sitten tietoa leppakertusta ja sen elintavoista. Kirja näet on itseasiassa taaperoiden tasoinen, lorumuotoon kirjoitettu pahvikantinen tietokirja, jossa selvitetään leppäkertun elintapoja ja vaiheet toukasta aikuiseksi.

Emo valitsee munilleen sen lehden, jossa vilisee paljon kirvoja eli kuoriutuville
toukille paljon syötävää.
Magali Attiogbé: Leppäkerttu 

On erittäin ilahduttavaa, että perheen pienimmillekin lapsille tehdään näin hienoja kirjoja, joissa kuvat ja teksti on tarkoin mietitty! Tekstin suomenkieliset lorut on keksinyt Maisa TonteriLeppäkerttu kuuluu Minimaailma-kirjasarjaan, josta on ilmestynyt niin ikään pahvikantinen katselu(tieto)kirja muurahaisista. Voimme lämpimästi suositella tätä katselukirjaa kaikkien pienten lasten perheisiin. Allaolevasta videoklipistä pääsette kurkkaamaan, miltä kirja näyttää luettuna!


Kirja pienille futisfaneille: Zlatan on tähti - Futisjunnut 1

Jalkapallo on joukkuelaji, ja joukkueessa on voimaa. Aina ei suinkaan ole helppo muistaa, että liika sooloilu on pahasta ja kaveria pitäisi auttaa. Varsinkin pienet lapset tahtovat mielellään loistaa yksin kentällä, ja joutuvat opettelemaan, että tekemällä yhetistyötä joukkuekavereiden kanssa koko joukkue menstyy paremmin. Tämän saavat oppi myös alakouluikäiset Ali ja hänen kaverinsa kirjassa Zlatan on tähti (Otava 2017, suom. Sanna Manninen, alkuteos Hippo bokförlag 2014, arvostelukappale). Kirjan on kirjoittanut Lasse Anrell ja kuvittanut Anna-Karin Garhamn.



Ali pelaa Hammarbyn jalkapalloseurassa, ja heidän joukkueeseensa on tullut uusi poika nimeltään Bruno. Ali, joka tarkkailee paljon ympäristönsä tapahtumia ja toisten käytöstä, panee merkille, että Brunon on aika vaikea sopeutua pelaamaan joukkueessa, eikä tämä osaa kohdella muita kovin nätisti. Bruno ei esimerkiksi haluaisi pelata tyttöjen kanssa, eikä siksi ilostu yhtään, kun kuulee, että hänen joukkueensa alkaa harjoitella yhdessä tyttöjoukkueen kanssa.

- Tytöt ovat paljon huonompia kuin pojat. Tyttöjen kanssa treenaaminen on tosi noloa, Bruno mumisee.


Lasse Anrell & Anna-Karin Garhamn: Zlatan on tähti - Futisjunnut 1

Ali puolestaan ilahtuu, kun pääsee pelaamaan parhaan kaverinsa Emman kanssa, sillä Emma on hyvä pelaaja, reilu ja kiva myös Brunolle, vaikka tämä onkin tyly Emmaa kohtaa. Joukkueiden valmentajat Hanna ja Niklas eivät tykkää kuunnella toisten morkkaamista, ja Niklas pitää Brunolle puhuttelun. Onko kuitenkaan lapsen oma vika, että hän käyttäytyy huonosti, kun tämän äidin mielestä pojan hulinointi on vaan cool, ja on valmentajan vika, jos ei tykkää pojan sanomisista?

Joukkue saa mahtavan tilaisuuden näyttää peli- ja yhteistyötaitonsa, kun se kutsutaan pelaamaan minimaaottelu norjalaista joukkuetta vastaan Friends Arenalle. Matsi pelataan sekajoukkueilla, ja kaikki ovat innoissaan. Ainoastaan Brunolla on paha mieli, sillä tämä ei saa yhtään peliaikaa, mikä tuntuu Alista kummalliselta. Hän miettii, ovatko valmentajat pahastuneet, kun Bruno aina temppuilee. Oikea syy on kuitenkin se, että Bruno satutti jalkansa - joko potkaistessaan kerran kiukuspäissään ovea tai sitten skeitillä temppuillessaan - eivätkä valkut halua, että jalka tulee vielä kipeämmäksi. Alin käy sääliksi Brunoa ja hän onnistuu ovelan huijauksen avulla saamaan tämän kentälle, koska hänen (Brunon) täytyy saada mahdollisuus pelta muutama minuutti tällä hienolla nurmella ison yleisön edessä.

Alin tempun ansiosta matsi päättyy hyvin ja Brunokin on todella iloinen. Hienon päivän kruunaa tieto, että itse Zlatan on kehunut joukkuetta! Ali jää kyllä kiinni huijauksestaan, mutta Hanna-valmentaja leppyy sillä, vaikka valmentajan huijaaminen on rumaa, oli se myös kivasti tehty. Erittäin kivasti. Sinä olit hyvä kaveri, Hanna sanoo. - Se on aina siistiä. Joukkuetoverit auttavat toisiaan, kuten tiedät.




Zlatan on tähti on ensimmäinen osa Futisjunnut-kirjasarjaa, joka on suunnattu pienemmille alakoululaisille. Kirja on ohut lastenromaani, ja siinä on paljon kuvia ja kohtalaisen iso teksti. Se sopiikin hyvin 1 - 3-luokkalaisille, jotka jo osaavat lukea teknisesti hyvin. Kokemukseni mukaan futis on suosittu laji alakoululaisten keskuudessa, joten kirja varmasti kiinnostaa monia lapsia. Ihan huippua on, että siinä ei ole leimattu futista vain poikien lajiksi. Paikoin kaveruus-teema tuli aika vahvasti läpi ja tuntui hieman osoittelevalta, mutta oikestaan en usko sen haittaavan lukukokemusta. Sen sijaan mietin, että suomalaisten lasten olisi luultavasti vielä helpompi samastua tarinaan, jos tapahtumat sijoittuisivat suomeen, joukkueiden nimet olisivat suomeksi ja fanitetut ammattipelaajat olisivat suomalaisia.




Viskarilaisen tehtävät (Oppi&ilo tehtäväkirjoja 4 - 10 -vuotialle lapsille)

Viime viikolla saimme Oppi&ilolta oikein mieluisan paketin, joka piti sisällään pari erilaista tehtäväkirjaa, kysymyskorttikuution sekä kaksi pahvikantista kirjaa (kirjoista ja kuutiosta lisää toisessa postauksessa). Erityisesti viisivuotias esikoisemme innostui paketin sisällöstä, sillä hän on kova tekemään erilaisia tehtäviä ja tutkimaan ja pohtimaan asioita. Viime viikolla hän myös aloitti päiväkodissa uudessa ryhmässä, jossa viskareiden lisäksi on myös eskareita. Hän ehti jo miettiä, saakohan tehdä kynä- yms. harjoituksia yhdessä eskarilaisten kanssa. Siihen en osannut vastata juuta taikka jaata, mutta lapsen iloksi Oppi&ilo -paketissa oli mukana 4 - 5-vuotiaille suunnattu tehtäväkirja Pyyhittävä: Ensimmäiset kirjaimet - aakkospuuhaa kynä kädessä (Sanoma Pro Oy 2016).



Minä olin oikeastaan aika yllättynyt, kuinka innoissaan viskarimme tarttui tussiin ja ryhtyi ihan omasta aloitteestaan piirtämään kirjaan katkoviivoja pitkin erilaisia kiemuroita, kirjaimia ja sokkeloita. Epäilin nimittäin aluksi, että tarkka viivojen mukaan pirrtäminen ei kauaa jaksaisi lasta innostaa, mutta huomasin, että jokaisella aukeamalla taitaa olla juuri sopivassa suhteessa niitä tehtäviä, joissa piirretään tarkkaa viivaa katkoviivojen päälle eli harjoitellaan hienomotoriikkaa, kynäotetta ja kirjaimia sekä niitä tehtäviä, joissa pitää selvitä läpi sokkeloista ja labyrinteista. Tehtävätyyppien vaihtelun ansiosta lapsi ei kyllästy.



Jokaisella aukeamalla on värikäs kuva, josta voi etsiä aukeaman tai kyseisen sivun kirjaimella alkavia asioita. Kuvissa seikkailevat Summamutikan eli Oppi&ilo -sarjan maailman hahmot. Tehtäväkirjasta huomaa, että se on suunnattu alle eskari-ikäisille, sillä kirjainmuodon oikeaoppinen piirtämiseen ei juuri kiinnitetä tehtävissä huomiota. Siis siihen, että kirjainten kirjoitussuunta olisi oikea. Isojen kirjainten kohdalla on kyllä merkitty aloituspiste, mutta suuntaa ohjaavat nuolet puuttuvat.

Meidän viskarimme on aika tarkka siitä, että tekee tehtävät oikein, joten hänen käsiinsä tällaiset pyyhittävät tehtäväkirjat ovat ihan mainioita. Me kyllä sovimme, että ei jokaista lerppua tai huonoa (kuten hän sanoi) kirjainta tarvitse heti pyyhkiä, sillä kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Pyyhittävissä kirjoissa on myös se näppäryys, että tehtäviä voi tehdä uudestaan tai antaa vaikka pikkusisaruksenkin kokeilla piirtämistä.

Kirjan tehtävät ovat laatineet Riitta Nissonen ja Markku Töllinen, joilla molemmilla on vankka kokemus oppikirjantekijöinä ja lasten opettamisesta. Nissonen on muun muassa toiminut rehtorina ja Opetushallituksen kouluttajana. Töllinen on opettanut lapsia lukemaan jo kolmenkymmenen vuoden ajan.



Ensimmäiset kirjaimet siis miellytti ja viihdytti viisivuotiasta hyvän tovin, mutta raaputuskirja Maailman ympäri - värikästä siirtokuvapuuhaa -tehtäväkirja (Sanoma Pro Oy 2016) suorastaa hurmasi esikoisemme. Muistatteko omasta lapsuudestanne ne siirtokuvat, joita laitettiin paperin päälle ja sitten raaputettiin pakkauksen mukana tulevalla muoviveitsellä? Niiden kanssa piti aina olla tarkkana, että raaputti koko kuvan kunnolla tai muuten raaputetun hahmon jalka tai pää tuppasi jäämään kiinni alustapaperiinsa ja kuva jäi torsoksi. En edes tiennyt, että näitä raaputusjuttuja on enää olemassa!



Noh, tämä Maailman ympäri -kirja on siis tehtäväkirja, johon raaputetaan kiinni eläinhahmoja, kun on ensin selvittänyt, mihin maahan, maanosaan tai elinympäristöön kyseinen eläin kuuluu sijoittaa. Yhtä elinympäristöä kohti on aina yksi aukeama. Aukeamalla on aina ihan lyhyt tietoteksti kyseisestä alueesta sekä jokin pieni tehtävä, jonka lapsi saa tehdä kuvien siirtämisen lisäksi. Myös kirjan lopussa on muutama tehtäväsivu, mutta niitä me emme edes päässeet vielä täyttelemään, sillä esikoisemme innostui nimenomaan siitä raaputtamisesta.

Tämä tehtäväkirja on suunnattu 5 - 10 -vuotialle lapsille, ja täytyy sanoa, että kyllä sen täyttäminen vaatiikin kohtalaista kärsivällisyyttä ja tarkkuutta sekä tietoakin. Pienempi lapsi tarvitsee lisäksi aikuisen apua mikäli mielii siirtää oikeat eläimet juuri oikeille sivuille - ja kaiken lisäksi ehjinä.



Me teimme tehtäväkirjaa niin, että lapsi osoitti ne eläimet, jotka kuhunkin kuvaan kuuluvat, minä leikkasin ne arkista ja tarkistin, että ne tosiaan kuuluvat kyseiseen elinympäristöön, lapsi raaputti kuvat ja minä viimeistelin raaputukset, mikäli näytti, että kuvat eivät olleet kunnolla kiinni. Täytyy myöntää, että minullakaan ei ollut kovin hyvin muistissa, mitä kaikkia eläimiä ja kasveja elää tyypillisesti Alpeilla, joten lunttasin suosiolla sivulta 24, jossa on oikeat vastaukset. Kerroin eläimet lapselle ja hän etsi ne arkeilta. Isompi lapsi voisi täytellä tätä siirtokuvakirjaa niin, että hakisi vastauksia oppikirjastaan, tietokirjoista tai vaikka netistä.



Tällaisia tehtäviä tehdessään ja puuhastellessaan itselleen mieluisan asian parissa lapsi oppii uusia asioita aivan huomaamattaan. Esimerkiksi siirtokuvakirjaa tehdessämme jäimme lapsen kanssa pohtimaan mitä tarkoittaakaan se, että Alpit ulottuvat kahdeksan maan läpi (ei muuten mikään helpoin asia konkretisoida viisivuotiaalle!) En voinut olla iloitsematta, kun kuulin illalla, miten lapsi selitti samaa asiaa tohkeissaan isälleen ja pikkusisarukselleen. Ihan mahtavaa!

Nettisivulla http://www.oppijailo.fi/lapset_ja_nuoret lapsi voi käydä ilmaiseksi pelaamassa erilaisia pelejä. Kannattaa käydä kurkkaamassa, sillä pelien joukossa on esimerkiksi kivoja muistipelejä, kirjain- ja numerotehtäviä sekä hahmotuskykyä ja muistia kehittäviä pelejä.

Hel-YA! kuulumisia

Eilen lauantaina iso joukko ya-kirjallisuuden (young adult) eli nuorille aikuisille suunnatun kirjallisuuden faneja - minä mukaan lukien - kokoonnuimme Helsingin Suvilahdessa sijaitsevassa ravintola Lämmössä, jossa vietettiin Suomen ensimmäistä ya-kirjallisuuden fanitapahtumaan. Tunnelma Lämmössä oli todella lämminhenkinen ja iloinen. Sekä yleisöstä että paikalla olevista esiintyjistä välittyi aito kiinnostus ya-kirjallisuutta kohtaan. Hel-YA!:n ohjelma oli mielenkiintoista, ja keskustelemaan oli saapunut iso joukko minunkin lempparikirjailijoitani.

Tapahtumasta sain mukaani Angie Thomasin kirjoittaman
Viha jonka kylvät -romaanin ennakkokappaleen (Otava 2017).
Siltä on lupa odottaa järisyttävää lukukokemusta,
niin paljon sitä kehuivat esimerkiksi Mintie Das
ja kirjabloggarikollegani Linnea Kujerruksia-blogista.

Täytyy kyllä sanoa, että päivä oli aika pitkä, sillä päivä starttasi kello 13.00, ja viimeinen keskustelu alkoi klo 18.00. Istumalihaksilta kysyttiinkin kestävyyttä, että jaksoi istua kuuntelmassa kaikki keskustelut, joista osa käytiin englanniksi. Minä jouduin valitettavasti poistumaan heti kuuden jälkeen, enkä siis ehtinyt seurata viimeistä keskustelua tai osallistua Elina Rouhiaisen Muistojenlukija -kirjan julkkareihin.

Naiset kaiken takana: Laura Nevanlinna ja Laura Andersson

Ensimmäiseen Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät -keskusteluun osallistuivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Jokainen heistä selosta aluksi hieman sitä, kuinka heidän omat tarinansa ja kirjojensa maailmat ovat syntyneet. Itäranta esimerkiksi kertoi, että hän näkee aluksi mielessään jonkin tietyn kuvan tai kohdan, josta kaikki lähtee liikkeelle. Tuntuu oikeastaan siltä, että hänen kirjojensa maailma on jo olemassa ja hän saa kirjoittaa sen esiin. 

Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Haastattelijana Laura Nevanlinna

Ylipäänsä päivän keskusteluista välittyi tunne, että kirjailijat todella uppoutuvat luomiinsa tarinoihin ja niiden maailmoihin, he kiintyvät hahmoihinsa ja haluavat tuoda näiden äänen kuuluville. Simukka naureskeli, että Lumikki-trilogiaa kirjoittaessaan hänelle saattoi väsyneenä tulla tunne, että pitäisikin soittaa Lumikille ja kysyä, mitä hän on mieltä tästä tai tuosta asiasta. Simukka kuvaili, että tuntui oikeastaan kuin hän olisi kirjoittanut trilogiaa yhdessä Lumikin kanssa. Niemikin kertoi nähneensä Et kävele yksin -romaaninsa päähenkilöparin kulkemassa ulkona lumipyryssä - tai ainakin luoneensa itselleen jälkikäteen muiston tuosta kohtaamisesta.



Valkaman kohdalla kirjoitusprosessi on tietysti hieman erilaista kuin muilla paneelin kirjailijoilla siitä syystä, että hänen kirjojensa tarinat sijoittuvat todelliseen historialliseen aikakauteen. Hän joutuukin kahlaamaan erilaisia lähteitä, ja kertoi käyttävänsä aineistonaan esimerkiksi vanhoja kansanrunoja.

Haastattelija Laura Nevanlinna sai aikaan pienen myrskyn kysyessään, miksi kirjailijat ovat päätyneet kirjoittamaan vahvoista naishahmoista. Simukan vastaus oli ihastuttava: Hän kertoi lähes vihaavansa termiä "strong female caracter", koska jos miespäähenkilö toimisi kuten naiset hänen kirjoissaan, ei kukaan ylistäisi heitä "vahvoiksi mieshahmoiksi". He olisivat vain miehiä. Siispä naispäähenkilöidenkin kohdalla voisi unohtaa jo määrittelyn vahvat naiset ja puhua pelkästään naisista, tytöistä tai vaikka vain ihmisistä.

Tämän jälkeen keskustelu eteni kohti aihetta, joka oli vahvasti läsnä myös keskusteluissa Tytöille, Pojille, Muille: Kuka kirjoittaa ja kenelle sekä Kaikki kohdallaan: Mikä YA:ssa on parasta. Kaikissa keskusteluissa mietittiin, millaista on hyvä ya-kirjallisuus, keille sitä kirjoitetaan ja millaisia hahmoja ja tarinoita ya-kirjallisuudessa on nähty ja toivottavasti vielä tullaan näkemään.

Tästä kuvasta kiitokset Lukijan roolissa -blogin Riikalle!
Kuvassa Juuli Niemi, Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Jantunen, Elina Rouhiainen ja Salla Simukka

Kuka kirjoittaa ja kenelle -keskustelussa panelisteina olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa & Anders Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehdestä Amri Väre. Mikä YA:ssa on parasta? pohtivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Juuli Niemi, Elina Rouhiainen, Salla Simukka ja kirjallisuuden opiskelija Salla Juntunen.

Vaikutti hyvin selvältä, että sekä lukijat, kirjailijat ja kustantajat haluavat lukea tarinoita, joissa päähenkilöinä on erilaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden ääni ei vielä ole kirjallisuuden kentällä kuulunut. Itäranta esimerkiksi sanoi kokevansa lähes velvollisuudekseen kirjoittaa vähemmistöistä, ja myös Simukka kertoi kirjoittavansa ihmisistä, jotka eivät mahdu tiettyyn muottiin - eikä heidän tarvitsekaan mahtua. Vik, joka kirjoittaa myös vähemmistöstä, kertoi pohtivansa paljon kysymystä, mistä tulee pelko muukalaisia kohtaan.



Paarhamaa ja Vacklin puolestaan kertoivat, että heidän tulevassa kirjassaan tapahtumat sijoittuvat pelimaailmaan, ja heidän päähenkilönsä on 16-vuotias tyttö. Vacklin naureskeli, että hänen sisäinen feministinsä halusi kirjoittaa tytöstä, koska naisten historia on jäänyt pitkälti kirjoittamatta. Japanin ninjasotureista (vai samuraista, korjatkaa minua!) 30% oli naisia, mutta heistä on vaiettu historiankirjoituksessa. Sama seikka motivoi myös Itärantaa, Dasia ja Valkamaa. Das kirjoitta naismerirosvoista, ja Valkaman kirjoissa päähenkilöitä ovat naiset viikinkiaikana, joilloin naisten mahdollisuudet esimerkiksi metsästämiseen olivat hyvin rajoittuneet. Kaikki kolme kirjailijaa muistuttavat, että vaikka naisten mahdollisuudet toimia tietyissä ammateissa ja tehdä tiettyjä valintoja ovat kautta historian olleet rajoittuneita, on naisia kuitenkin aina toiminut vaikkapa nyt merirosvoina, sotureina ja seppinä.

Vaikka moni paikalla olleista ya-kirjailijoista haluaakin tietoisesti tuoda omassa teoksessaan vähemmistöön jääneen henkilön äänen kuuluvaksi, ei heistä kukaan kuitenkaan kirjoittanut pelkästään siksi, että haluaa saada tietyn sanoman runnottua läpi. Itäranta luottaa lukijaan siinä, että he löytävät kirjasta merkityksellisen sanoman, eikä lukijoita pidä pakottaa. Das jopa sanoi kirjan olevan pilalla, jos sanomasta tulee niin päälleliimattu, että se suorastaan hyppää sieltä esiin. Rouhiainen sanoi mielestäni hyvin, että vaikka ya-kirjallisuuden lukijoiden joukossa on paljon nuoria, jotka etsivät itseään ja omaa polkuaan, ei ya-kirjallisuuden tehtävä ole kasvattaa tai opettaa. Sekä kustantajat että kirjailijat kehuivat ya-kirjallisuuden lukijoita valveutuneeksi joukoksi, joka elää tätä päivää, joilla on vahvoja näkemyksiä ja katse tulevaisuudessa.



Eittämättä kirjailijalla on kuitenkin vastuu siitä mitä kirjoittaa, sillä hyvin kirjoitettu teos voi saada aikaan jotain hyvää ja toimia keskustelun avaajan, huono voi toimia aivan päinvastoin. Kolu nosti esimerkiksi oman Kesän jälkeen kaikki on toisin -romaaninsa, jota tehdessään hän käytti ensin kuukausikaupalla aikaa tiedon etsimiseen. Hän ei antanut itsensä kirjoittaa sanaakaan ennen kuin tiesi tarpeeksi kirjoittamastaan aiheesta eli transsukupuolisuudesta. "En halunnut kirjoittaa aihetta näkymättömäksi", hän kertoi.



Halmeen Mafiakesä-kirjassa päähenkilö on 16-vuotias Arttu-poika, mutta Halme paljasti, että oli kirjoittanut hahmon ensin tytöksi. Kustantajan ehdotuksesta hahmosta tulikin sitten poika, ja Halme kertoi pitävänsä kovasti lopputuloksesta, sillä Artun hahmosta tuli hänen mukaansa monipuolisempi ja herkempi tämän muutosprosessin kautta. 

Kirjailijalta vaaditaan aikamoista kykyä asettua toisen henkilön nahkoihin. Rouhiainen sanoo, että nuorempana hän arasteli kirjoittaa erilaisista ihmisistä kuin hän itse, mutta sanoo oppineensa siihen vähitellen. Toisaalta hän muistuttaa, että kyky kirjoittaa erilaisista henkilöistä on osa kirjailijan ammattitaitoa. Ja kuten Jantunen muistutti, lukijoilla pitää olla oikeus lukea tarinoita, joiden henkilöihin he voivat samastua.



Hel-ya!:n ohjelmaan oli tuotu myös varmasti montaa paikalla ollutta lukijaa ja kirjailijanalkua kiinnostava kokonaisuus Haluatko kirjailijaksi? Osuuden alussa jaettiin palkinnot Demin ja Hel-YA!:n yhdessä järjestämän kirjoituskilpailun voittajille, jonka jälkeen Katri Alatalo, Juuli Niemi ja Siri Kolu kertoivat, kuinka heistä tuli kirjailijoita ja mikä ya-kirjallisuudessa heitä viehättää. Tämän jälkeen yleisö sai esittää kustantajille kysymyksiä kirjoittamisesta ja kirjojen julkaisemisesta.

Ya-kirjallisuus onkin sellaista, joka viehättää sekä nuoria että aikuisia lukijoita. Kolulle ya-kirjat ovat ylellisesti ahmittavia kirjoja, joita voivat lukea kaikki nuorista alle 150-vuotiaisiin asti. Ya-kirjat ovat hänen mielestään ennen kaikkea etsivän ihmisen kirjallisuutta. 

Tammen ja WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustannuspäällikkö Paula Halkola haastattelee Juuli Niemi, Katri Alataloa ja Siri Kolua.

Minua ya-kirjoissa viehättää juuri se, että eri-ikäiset lukijat voivat löytää luettavaa niiden joukosta. Esimerkiksi Et kävele yksin on romaani, joka on voittanut Finlandia Junior palkinnon ja joka on kustannettu lasten- ja nuortenosaston kautta, mutta joka puhutteli minua, kolmekymppistä äiti-ihmistä aivan valtavasti. Osa ya-kirjoista romaaneista saakin kaksoisluokituksen esimerkiksi kirjastoissa. Muistan muuten, miten hämmentävää oli nuorena, kun lukemani fantasiakirjasarjan kirjoista yksi kappale oli asetettu lastenosastolle ja toinen aikuisten puolelle. 

Moni suomalaisesta ya-kirjaksi määritellyistä kirjoista onkin juuri fantasiakirjoja. Keskustelussa Alatalo kertoi määrittelevänsä itsensä mieluummin fantasia- kuin ya-kirjailijaksi, sillä hän ei ajattele kirjoittavansa erityisesti juuri nuorille ja nuorille aikuisille, vaan aivan kaikille. Nuoruus ikänä on hänen mukaansa kuitenkin jotain sellaista, jota leimaa tietty keskeneräisyys, välitilassa oleminen ja muutos. Siinä on paljon draaman aineksia, jotka viehättävät kirjailijoita ja joista voi ammentaa aiheita yhä uusiin romaaneihin.



Ja niin, kaikille pöytälaatikkokirjailijoille kustantajat halusivat antaa selvän viestin: Kirjoittakaa paljon, hiokaa tekstit timanttisiksi, luetuttakaa ne vaikka ystävillänne ja lähettäkää käsikirjoitukset rohkeasti kustantamoille, mutta vasta, kun olette itse niihin täysin tyytyväisiä. Valitkaa aiheita, joista teillä on sanottavaa ja jotka kiinnostavat teitä. Miettikää uusia näkökulmia, tuoreita aiheita ja tapoja rakentaa tekstiä, mutta älkää tehkö mitään näistä niin, että kirjoittamisesta tulee väkinäistä. Älkää lannistuko, vaikka ette saisi kirjallenne kustantajaa, sillä se ei tarkoita sitä, että teksti olisi huono tai te olisitte huonoja kirjoittajia. Ajankohta saattoi olla väärä juuri sinun kirjasi julkaisemiselle. Jos todella uskot tarinaasi, voit yrittää hioa sitä ja lähestyä kustantajaa uudestaan, kun aikaa on kulunut. Jos teksti ei kuitenkaan toimi, kirjoita rohkeasti jotain uutta!

Tapahtumavinkki tulevalle lauantaille

Lauantaina 5.8. Helsingin Suvilahdessa järjestetään tapahtuma, johon kaikkien ya-kirjallisuuden fanien kannattaa ehdottomasti osallistua! Kyseessä on  Hel-YA! eli Helsinki Young Adult Literary Convention -niminen fanitapahtuma, jonka ohjelmassa on muun muassa paneelikeskusteluja ya-kirjailijoiden kanssa, signeerausta ja ulkomaalaisten kirjailijoiden videotervehdyksiä. 



Hel-Ya!:ssa on mukana monia nuorille aikuisille kirjoittavia suomalaisia kirjailijoita kuten esimerkiksi Salla Simukka, Elina Rouhiainen, Juuli Niemi ja Siri Kolu. Tapahtumassa pääsee keskustelemaan myös kustantamon edustajien kanssa kirjojen kirjoittamisesta ja julakisemisesta. 

Tapahtuman järjestävät yhdessä Kaiken Entertainment, Gummerus, Tammi, Otava ja WSOY. Idea tapahtumaan lähti kuitenkin Young Adult -kirjallisuuden faneilta itseltään, kun kaksi fanityttöä alkoi pohtia, miksei ya-kirjallisuuden ympärille ole perustettu omaa tapahtumaa. Koska sellaista ei vielä Suomessa ole tehty, päättivät tytöt, että sellainen pitäisi tempaista pystyyn! 




Aion ehdottomasti itse mennä paikalle, ja odotan erityisesti keskusteluja "Tytöille, Pojille, Muille: Kuka kirjoittaa kenelle" sekä "Kuinka minusta tuli (YA)-kirjailija. Päivän viimeisenä ohjelmanumerona on Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan julkkarit. 

ps. Tapahtuman Facebook-sivuilla vinkataan, että paikalle voi tulla mihin aikaan vain ja sieltä voi tietysti poistua kesken ohjelman, mutta lipulla pääsee ilmeisesti sisään vain kerran.

Oikeasti hyytävä kauhukirja: Anastasia

En todellakaan osannut arvata, miten pelottava Ilkka Auerin kirjoittama nuorten kauhuromaani Anastasia  (Haamu Kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on. Kauhu ylipäänsä ei ole lempigenreni, mutta kirjan kuvaus vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ajattelin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Ja onhan se toki, jos siis ei omaa liian vilkasta mielikuvitusta ja jää turhaan pyörittelemään kirjan tapahtumia mielessään - kuten minä yleensä teen.

Kannen kuva: Broci

Tarinan päähenkilö on Kristian, joka lähtee viettämään kesälomaa mummolaansa Friggesbyn kylään Kirkkonummelle, joka sodan jälkeen oli joutunut Neuvostoliitolle. Kun neuvostoliittolaiset luovuttivat alueen takaisin suomalaisille, saivat nämä huomata, että moni alueen taloista oli purettu tai häväisty. Tilalle oli rakennettu muun muassa bunkkereita ja muita kolhja rakennuksia, joiden lähettyvillä kukaan nykyisistä asukkaista ei halua oleilla.

Kristianilla on Friggesbyssä kaksi hyvää ystävää, Matias ja Elsa, joiden kanssa heillä on tapana hurvitella kesäisin ja juosta pakoon paikallisia kylähulluja Paskatrioa, Kuunaamaa ja Raatoämmää. Tänä kesänä leikki muuttuukin karmivalla tavalla, kun kaksi Paskatrion on pelottavalla tavalla heittänyt henkensä, kolmas muuttunut entistä kauheammaksi ja liki satavuotiaat vanhukset Kuunaama ja Raatoämmä tuntuvat omaavan yliluonnollisia voimia ja vahtaavat nuoria - etenkin Elsaa ja Kristiania. Lisäksi seudulla kulkee kumma hiippari ja Elsa on varma, että on kohdannut aaveen.

Vaikka eivät haluaisi, huomaavat nuoret, että heidän on pakko alkaa selvittää kylällä jo vuosikausien ajan tapahtuneita kauheuksia. Ne tuntuvat liittyvät vanhoihin, neuvostoaikaisin rakennuksiin sekä itseensä tsaariperheeseen ja sen kohtaloon. Joku tai jokin tuntuu ottaneen kylän ja osan sen asukkaista haltuunsta, ja vaikuttaa pahasti siltä, että tuo jokin on nyt Elsan perässä.

Luin Anastasiaa sydän hakaten, ja välillä kauheimpien kohtien yli hypäten. Sitten palailin taas taaksepäin ja koitin olla liikaa pelkäämättä. Kirjassa on hyytävä, sekopäinen ja väkivaltainen tunnelma, eikä kauhuelokuvista tutuissa elementeissä ole säästelty. Paholaisen riivaamat hullut liikkuvat nykivin liikkein, vääntävät raajojaan luonnottomaan asentoon, muljauttavat silmiään ympäri, raakkauvat kamalalla äänellä, tuijottavat tyhjällä katseella, kiipeävät ylös seiniä ja ilmestyvät mahdottomiin paikkoihin. Myös kirjan kieli on ronskia, ja esimerkiksi paskaperse taitaa olla yksi lievimmistä kutsumanimistä, joilla vuoret toisiaan ja kylähulluja kutsuvat. Toisaalta juuri ronski kieli tekee kirjasta aidonoloisen. Voin kuvitella nuorten käyttävän keskenään tuollasta kieltä - etenkin, kun yhdellä nuorella on paha tapa uhota vähän turhankin paljon.

Tunnustan siis auliisti, että en pystynyt uppoutumaan kirjaan täysillä, vaan tyydyin melko pintapuoliseen lukemiseen. Muuten en olisi uskaltanut lukea kirjaa ollenkaan. Suosittelenkin Anastasiaa kaikille, jotka kaipaavat kunnon kauhukertomusta eivätkä kavahda vähästä. Kirjan kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset, mutta kyllä tämä näköjään aikuislukijassakin onnistuu herättämään kauhuntunteita.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi P. ja Mari Saavalainen.

ps. Haamu-Kustannuksen verkkokaupasta voi maksutta ladata kirjaan liittyvät Ilkka Auerin kirjoittaman novellin.

Jännityskertomus nuorille: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviaisen kirjoittama nuortenromaani Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto 2017) lähti käyntii hieman ärsyttävästi: Teinityttö kapinoi, kiukuttelee ja osoittaa mieltä isälleen, joka muuttaa työnsä takia kuppaiseen saareen tutkimaan hylkeitä. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi juuri lukion aloittavaa tyttöä kismittäisi, jos hän kirjan päähenkilön Millan tavoin joutuisi muuttamaan isänsä kanssa pienelle saarelle, eikä pääsisi äidin ja Vaippapaviaanin mukana Brysseliin. Silti meinasin jo jättää kirjan kesken ihan alkulehdillä, kun Millan asenne tuntui niin rasittavalta ja ylidramaattiselta.

No, toisaalta hänellä (Millalla) on mukanaan hänen lempipiponsa, jossa lukee Whatever. Hän vetäisi sen silmilleen ja riisuisi pois vasta sitten, kun he poistuisivat lopullisesti tästä h-e-l-v-e-t-i-s-t-ä.

Noh, onneksi jatkoin lukemista, sillä aika pian tarina kuitenkin parani, ja pian luin sitä oikein mieluusti.



Pian sen jälkeen, kun Milla ja hänen isänsä saapuvat saarelle, joku alkaa tehdä sabotaasi-iskuja Millan isän tutkimusasemaa vastaan ja hyvin pian käy selväksi, että joku vihaa hylkeitä ja niiden tutkimista niin paljon, että haluaa kirjaimellisesti savustaa tutkijat hornan tuuttiin. Milla sattuu näkemään tumman hahmon, joka pian yhdistetään tuhotöihin. Hahmon profiilista poliisi ja Milla päättelevät, että tekijän täytyy olla nuori mies tai nainen, joka pakenee tekojensa jälkeen pimeyden turvin merelle. Saarelta löytyykin yllättävän monta tuohon kuvaukseen sopivaa, epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä...

Milla alkaa tahtomattaan sopeutua elämään saarella, kun hän tutustuu muutamaan muuhun saarella asuvaan nuoreen. Yksi hänen uusista ystävistään on Noora, joka tekee saarelle taidetta. Hän valmistaa ihmispatsaita, joiden kautta on tarkoitus kertoa saaren historiasta. Milla on lahjakas ompelija ja pääsee osalliseksi Nooran projektia. Erityisesti Valpuri-nimisen kauan sitten eläneen nuoren naisen elämänvaiheet kiinnostavat Millaa kovasti. Valpuri menetti miehensä ja joutui saarelaisten silmätikuksi, ja lopulta nämä karkottivat Valpurin saarelta noitana.

Milla samastuu Valpurin elämään, sillä hänkin on nuorempana kokenut olevasa erilainen kuin muut. Hän oli hyvin yksinäinen ennen kuin kahdeksannella luokalla ystävystyi reippaan Iinan kanssa. Iinasta tuli hänen sydänystävänsä, jonka kanssa he ymmärtävät toisiaan sanoitta. Vaikeinta saarelle muutossa olikin se, että Milla joutui eroamaan Iinasta. Ehkä juuri siitä syystä Milla alkaa käydä kuviteltuja keskusteluja Valpurin kanssa ja selvittelee siten omia tunteitaan. Nämä keskustelupätkät tuovat mukavaa vaihtelua kerrontaan ja valottavat samalla myös saaren historiaa.

Kaiken tämän lisäksi Millan ajatuksia häiritsevät myös hänen vanhempiensa välit, joista minä lukijanakaan en oikein ottanut selvää. Millan äiti siis asuu Brysselissä ja isä Suomessa. Aluksi luulin, että vanhemmat ovat eronneet, mutta ilmeisesti eivät kuitenkaan. Milla kuitenkin alkaa epäillä, että isällä ja Nooralla on jotain sutinaa keskenään. Ihmissuhdedraamaa ei puutu myöskään Millan omasta elämästä, sillä hieman yllättäen kaikki saaren nuoret miehet tuntuvat ihastuvan häneen, ja Milla ei osaa päättää, keheen itse rakastuisi. Myös mustasukkaisuus mantereelle jääneestä Iinasta vaivaa Millaa. Kokeepa Milla ensihumalansakin nuorten pitämissä venetsialaisissa.

Tuntuu siis, että Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta -kirjassa on monta sivujuonta ja paljon tapahtuu kerralla; on salapoliisitarinaa, ihmissuhdesoppia, mustasukkaisuutta, nuoren ihmisen haaveita ja itsensä etsimistä. Aika mukavasti nämä kaikki haarat kuitenkin punoutuvat yhdeksi tarinaksi, eikä irrallisia päitä loppujen lopuksi jää kovin montaa. Kirjan lopussa selviää sekin, kuka tuhotöitä on tehnyt, vaikka tapaus ratkeaakin pikemminkin sattuman kuin aktiivisen salapoliisityön seurauksena.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta on ihan kelpo nuortenkirja, vaikka paikkoin jotkin ratkaisut tuntuivat hieman pinnallisilta ja vaikka takakansitekstin perusteella odotin kirjalta enemmän jännitystä. Palviainen on mielestäni osannut kuvata uskottavasti teini-ikäisen tytön mielenliikkeitä, ja kirjan kieli tuntuu nuorten suuhun sopivalta. Kustantaja on luikitellut tämän lasten- ja nuortenkirjaksi, ja minäkin uskon, että kirja kolahtaa parhaiten noin yläkouluikäisiin nuoriin.

Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas

Tiltu ja Lettu - oikeilta nimiltää Matilda Sara Jasmine ja Magdalena Tia Oliviana - ovat kuusi- ja neljävuotiaat siskokset, jotka molemmat ovat nokkelia ja vikkeliä tyttöjä ja jotka tietävät pelkästä katseesta, onko nukke vai nallepäivä. Nyt tytöt ovat saaneet ihan oikean leikkimökin, jonka valmistumisen kunniaksi perhe on kutsunut mummin ja papan pihajuhliin. Tiltu ja Lettu eivät kuitenkaan ole aivan tyytyväisiä, sillä äiti on kovin surullinen. Äiti nimittäin kaipaa puutarhaansa feng shuita. Niinpä näppärät siskokset päättävät piristää äitiä leipomalla tälle hiekkakakun.

Taru Viinikainen & Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu ja leikkimökin asukas (WSOY 2017)

Kakku leivotaan tietysti hiekasta ja paistetaan leikkimökin uunista. Kaikki sujuu mallikkaasti, kunnes uuniin ilmestyy aivan vieras suklaakakku. Tietysti tytöt syövät kakkua ajattelematta, onko se sittenkään viisasta. Ja koska tytöt syövät aivan liian paljon ja aivan liian nopeasti, tulee heille huono olo. Sitten alkaa tapahtua omituisia asioita: Letun villatakin alta alkaa kasvaa häntä ja Tiltu huomaa, että hänen käsiinsä kasvaa mustat variksen sulat! Eikä siinäkään ole vielä tarpeeksi, sillä tyttöjen eteen ilmestyy pieni ja kiukkuinen tonttu-ukko, joka kertoo olevansa pertinjuntti.

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi

Tämä pertinjuntti on leiponut suklaakakun itselleen aikomuksenaan vaipua sen avulla uneen, sillä niin pertinjuntit tekevät. Ne nukkuvat kesät puutarhassa puutarhatonttuina ja asuvat talvet tyhjillään olevissa leikkimökeissä. Nyt pertinjuntille tulee kiire leipoa itselleen uusi suklaakakku ja Tiltulle ja Letulle sellainen leipomus, jonka avulla näistä tulisi taas ihan tavallisia tyttöjä. Paha kyllä ruokatarvikkeet ovat sisällä talossa, eivätkä vanhemmat tietenkään saa nähdä pertinjunttia tai huomata, että heidän pienet tyttönsä ovat alkaneet epäilyttävästi muistuttaa apinaa ja varista. Tiltu ja Lettu lupaavat saattaa pertinjuntin keittiöön, jos pikku-ukko vastavuoroisesti muuttaa heidät entiselleen. Tehtävä ei suinkaan ole helppo - varsinkaan, kun pertinjuntti ei ole kovin hienotunteinen, siisti tai luotettava tapaus. Eikä tavallisiksi tytöiksi muuttuminenkaan ole aivan niin makoisaa kuin suklaakakun syöminen!

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi

Taru Viinikaisen kirjoittama lastenromaani Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas (WSOY 2017, arvostelukappale kustantajalta) muistuttaa minua useammastakin tutusta lastenkirjasarjasta, joissa myös on pääosassa kaksi pientä tyttöä. Ensinnäkin mieleen tulevat Marjatta Kureniemen satumaiset Onneli ja Anneli -kirjat, joissa  todellisuuden rajoja on venytetty ihastuttavasti niin, että yhtä jos toista taianomaista tapahtuu yhtenään. Samankaltaisia yllättäviä ja taianomaisia elementtejä löytyy myös Leikkimökin asukkaasta. Toiseksi tulee mieleeni myös Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittamat vallattomat ja hullunkuriset kirjat alati nahistelevista siskoksista Heinähatusta ja Vilttitossusta. Kuten Heinähattu ja Vilttitossukin, myös Tiltu ja Lettu pitävät loppujen lopuksi vuorenvarmasti toistensa puolta. Kolmanneksi minulla tulee mieleeni Astrid Lindgrenin Marikki-kirjat, joissa Marikki keksii pikkusiskonsa kanssa kaikenlaisia hauskoja leikkejä ja kepposiakin.

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen, Tiltu ja Lettu Leikkimökin asukas/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi 

Varsinkin jos joku ylläolevista kirjasarjoista on sinunkin mieleesi, kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja Tiltu ja Lettu - Leikkimökin asukas. Minä luin kirjan viisivuotiaalle lapselleni, ja myös kolmevuotias keskimmäisemme halusi tulla monesti kuuntelemaan lukemista. Vaikka molemmat lapset tykkäsivät kirjasta, uskon, että parhaiten sen äärellä viihtyvät eskarilaiset ja pienet koululaiset.

Kirjan värikkään kuvituksen on tehnyt Oili Kokkonen, jonka kuvitustyyliä ihastelin jo Paula Norosen kirjoittamaa Tagli ja Telle -agenttiseikkalukirjaa lukiessani. Varsinkin leikkimökin sisätiloja esittävät kuvat ovat niin hauskoja, että ne saavat jopa minut haaveilemaan omasta leikkimökistä. Voinkin kertoa, että esikoinen totesi Tiltua ja Lettua lukiessamme: "Mäkin haluan oman leikkimökin!"



Miten saisin vauvan nukkumaan täysiä öitä?

Otsikossa mainittu kysymys on sellainen, jonka olen esittänyt kaikkien kolmen lapseni ollessa alle vuoden ikäisiä. Kuopuksemme on nyt 10,5 kuukautta, ja päätin, että meidän öihin on tultava jotain järkeä tai muuten oma järkeni katoaa taivaan tuuliin. Meillä vauvaa valvottavat hampaat, tutin putoaminen ja halu päästä maidolle. Koska vauvamme ei juurikaan juo pulloa, olen minä aina se, joka herää ruokkimaan unista pikkuista takaisin uneen. Ja kyllä, vauva nukahtaa yleensä rinnalle...

Kaksi vanhempaa lastamme olen vieroittanut Unihiekkaa etsimässä -kirjan ohjeita noudattaen, ja nyt lainasin kirjastosta Laura Anderssonin kirjoittaman kirjan, jolla on hyvin kannustava ja vähän rehvakaskin nimi: Voit nukkua - Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään (Atena Kustannus 2016). Andersson on siis koonnut kirjaan vinkkejä, millä keinoin vanhempi voi opettaa vauvaa jo lähes syntymästä asti nukkumaan kokonaisia öitä. Hän on haastatellut kirjaa varten asiantuntijoita, keskustellut erimaalaisten ihmisten kanssa aiheesta ja lukenut paljon vauvojen unta ja nukuttamista käsittelevää kirjallisuutta.


Minusta oli mukava lukea, Anderssonin ja muiden vanhempien omia kokemuksia sekä myös eri maiden nukutuskulttuuriin liittyviä osioita, mutta kyllä välillä vähän "pisti silmään", miten hän tekee yleistyksiä yksittäisten ihmisten kommenttien perusteella. Kirjan loppupuolella on esimerkiksi kohta, jossa brasilialainen vanhempi kuvailee, kuinka brasiliassa monilla, jopa köyhemmillä vanhemmilla on hoitaja, joka valvoo vauvojen kanssa. Brasilialaiset vanhemmat ovat kuulemma pöyristyneitä kuullessaan, että Suomessa vanhemmat valvovat itse. Tämä kohta tuntui minusta epäuskottavalta ja kysyin brasiliassa asuneelta ystävältäni, oliko heillä tai kenelläkään heidän tuttavapiirissään tällaista yöhoitajaa. Ystävättäreni nauroi ja sanoi, että ei kenelläkään keskituloisella ta edes parempaan keskiluokkaan kuuluvalla. Ainostaan yhdellä hänen tuntemallaan perheellä on kokoaikainen hoitaja, mutta sekin perhe on kuulemma ökyrikas.

Andersson itsekin kirjoittaa, että Voit nukkua ei ole mikään tieteellinen teos, vaikka ei hän siinä esittelemiään keinoja ole itse keksinytkään ja esimerkiksi MLL:n nettisivuilta löytyy hyvin samankaltaisia ohjeita. Voit nukkua -kirjan lopussa on kuitenkin lähdeluettelo, josta kuka tahansa aiheesta kiinnostunut voi poimia itselleen luettavaa.

Anderssonilla oli kuopuksensa syntyessä vahva käsitys, että vauvan voi saada nukkumaan täysiä yöunia jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Siksi Andersson alkoi jo ennen kuopuksensa syntymää systemaattisesti selvittää, miten on mahdollista opettaa vauvat nukkumaan lempeästi ja vauvaa kuunnellen. Hän koki ja kokee edelleen, että Suomessa ei ohjata vanhempia tarpeeksi ja kerrota heille, että rikkonaiset yöt eivät ole välttämättömiä, eikä edes yöimetetyn vauvan tarvitse valvottaa vanhempiaan tiheällä heräilyllä. Suomessa vallitsee hänen mukaansa kulttuuri, jossa jo valmiiksi varoitellaan, että vauvat nyt vaan valvovat! Monet vauvoista, jotka nukkuvat jo varhain pitkiä, yhtenäisiä yöunipätkiä, vaikuttavat nimittäin asuvan muualla kuin Suomessa (Voit nukkua, s. 11)

Andersson halusi koota löytämistään neuvoista kirjan, ja toivoo, että joku muukin hyötyisi näistä helpoista ja lempeistä keinoista mahdollisesti rankankin vauvavuoden keskellä. Hänen mukaansa mikään neuvoista ei ole sellainen, jota ei voisi soveltaa lapsentahtisen kasvatuksen ja/tai perhepedissä nukkumisen nimeen vannovissa perheissä.

Perhepedissä voi herätä siihen, että vauvan varpaat ovat melkein suussaan!

Tässä on nyt muutamia päällimmäisiä neuvoja, jotka minun mieleeni jäivät Anderssonin kirjasta. Tarkemmat perustelut hänen neuvoilleen sekä asiantuntijoiden kommentit kannattaa lukea itse kirjasta.

Uniassosiaatiot

Ihmisille kehittyy helposti uniassosiaatioita, eli tapoja ja keinoja, joiden avulla he pääsevät uneen tai ylläpitävät untaan. Pienen vauvan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos hänet aina nukutetaan uneen rinnalla, hän havahtuu helposti kevyen unen vaiheessa hereille, huomaa, ettei tissi olekaan enää suussa, hätääntyy, alkaa itkeä ja vaatia maitoa. Aikuisella uniassosiaatio voi olla vaikka sellainen, että hänen täytyy aina lukea kirjaa ennen nukahtamistaa, tai uni jää tulematta.

Anderssonin neuvo onkin, että vauvan ensimmäisten elinviikkojen jälkeen häntä ei enää kannata nukuttaa rinnalle tai sylissä. Tämä on se kohta, joka ainakin meillä on ollut kompastuskivenä. Minäkin olen tämän tiennyt, mutta hitsi, että tätä on vaikea noudattaa - varsinkin, kun vauvallamme on kovin vahva imemisen tarve, mutta hän inhoaa tuttia!

Rutiinit

Vauvat pitävät säännöllisestä rytmistä ja rutiineista. Andersson alkoi itse ohjailla vauvaa tiettyyn päivärytmiin, jonka tarkoitus oli opettaa vauvalle yön ja päivän välinen ero. Toistuvat iltarutiinit myös valmistavat vauvaa siihen, että kohta mennään nukkumaan. Rutiineihin kuuluu myös tietty hyvän yön toivotus, jonka vauva oppii kuulemaan aina nukkumaan mennessään.

Päiväunet

Anderssonilla on teoria, että vauvan ei kannattaisi antaa nukkua kerralla korkeintaa kuin 1,5 tuntia. Hän perustaa ajatuksen muun muassa sille, että kovin pitkät unet voivat sekoittaa vauvan käsityksen yöstä ja päivästä. Vauva ei myöskään tarvitse yöllä niin paljon unta, jos on nukkunut paljon pitkiä pätkiä päivällä. Jos rintaa juova vauva nukkuu päivällä pitkiä päikkäreitä, hän saattaa myös herätä yöllä tiheämmin maidolle. Andersson kehottaakin tarkkailemaan vauvan unisyklejä, ja herättelemään häntä aina, kun syvästä unesta tulee luonnollinen siirtymä kevyemmän unen sykliin.

Tämä herätteleminen kuulostaa minusta kuitenkin aika hurjalta keinolta, enkä kirjaa lukiessani saanut oikein käsitystä siitä, pohjautuuko Anderssonin teoria kuitenkaan ammattilaisen mielipiteeseen. Eikö vauvan kuulu antaa nukkua niin paljon kuin nukuttaa, ainakin pienenä? Toisaalta meidän perheessämme kaksi nuorinta lasta ovat aina luonnostaan joutuneet muokkaamaan unia esikoisen rytmin mukaan, sillä heidän aamupäiväuniensa aikana olemme usein ulkona, ja sitten olemme rientäneet syömään, jotta olemme taas ehtineet esim. hakea toisen lapsen hoidosta. Kuopus on siis väkisin joutunut heräämään ekoilta uniltaa kesken kaiken.

Pohjoismaissa vauvoja nukutetaan perinteisesti ulkona, ja se on tapa jota muualla maailmassa ihmetellään.


Tauko

Vauvan ensimmäisten elinviikkojen aikana (kun hän muun muassa tiheällä imemisellä nostattaa äidin maitoa) on tietysti tärkeää, että hänelle tarjotaan rintaa herkästi. Ja aina on tärkeää, että lapsen tarpeisiin vastataan ja hänelle luodaan turvallinen olo. Andersson kuitenkin kirjoittaa, että monesti vauvan unisykliin kuuluu vaihe, jossa hän siirtyy kevyempään uneen, eli saattaa hieman käydä hereillä. Tähän vaiheeseen voi monella vauvalla liittyä ääntelyä tai pientä itkemistä, joka ei kuitenkaan vaadi vanhemman ryntäämistä paikalle tai aina sitäkään, että äiti nostaa lapsen heti rinnalle. On vauvan eduksi, jos hän tässä havahtumisem vaiheessa oppii vaipumaan itse syvään uneen.

Vanhemman kannattaakin pitää pieni tauko kuullessaan vauva itkahtavan yöllä. Mitä pienempi vauva on, sen herkemmin hänen itkuunsa tietysti kuuluu vastata. Ja toisaalta, isomman vauvan kohdalla vanhempi jo on oppinut kuulemaan, mikä itku on vauvan uniääntelyä ja mikä kertoo siitä, että vauva tarvitsee oikeasti vanhempaa paikalle. Huudattamista Andersson ei missään tapauksessa suosittele!

Ja sitten tietysti se viimeinen kysymys, eli kuinka meidän vauvamme nukkuu nyt... Voit nukkua -kirjan innoittamana me päätimme vihdoin ryhtyä toimeen saadaksemme ehjemmät yöt takaisin. Meidän perheessämme on jo aika selvä päivärytmi, ja olen kuukauden päivät opettanut vauvan nukahtamaan iltaisin omaan sänkyynsä ilman maitotainnutusta. Otimme käyttöön iltasadun, mieheni alkoi toimia nukuttajana, minä ostin korvatulpat ja siirryin muualle nukkumaan. Kolme yötä vauva on nyt nukkunut ilman yöllisiä maitotankkauksia, eikä hän viime yönä tarvinnut kuin muutaman kerran tutin suuhunsa. Kyllä tämä siis toivottavasti tästä! Ehkä olisimme selvinneet vielä vähemmällä, jos olisin lukenut Voit nukkua -kirjan vauvavuoden alussa, mutta epäilen, että allergiaitkuja itkevän vauvan kanssa en olisi jaksanut olla kovin johdonmukainen esimerkiksi tuossa rinnallenukuttamisasiassa. Niin tai näin, suosittelen kirjaa rohkaisemaan kaikkia, joita tulevat tai meneillään olevat yöheräilyt hirvittävät!


Kuvakirja kepparifaneille: Niilo ja villit kepparit


Aira Savisaaren ja Hannamari Ruohosen uudessa kuvakirjassa Niilo ja villit kepparit (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta) Niilo tahtoo hevosen. Hän tahtoo sen oikein ISOLLA ÄÄNELLÄ, mutta äiti äiti joutuu muistuttamaan, että hevonen vie kovin paljon tilaa. Onneksi Niilon perheen nälkäinen ja ahkera pesukone syö sukkia, ja taas on yksi sukka jäänyt ilman paria. Äiti keksii, että parittomasta villasukasta voidaan tehdä Niilolle kappari.


Keppari eli keppihevonen voi asua sisällä, ja sillä voi myös ratsastaa. Niilon äiti ryhtyy heti tuumasta toimeen, ja alkaa askarrella Niilolle ja paikalle saapuneelle naapurin Hillalle hienoja keppareita. Hilla ja Niilo tutkivat yhdessä heppakirjaa ja selvittävät, miltä hevosen kuuluu näyttää. Äiti etsii välineitä keppareiden rakentamiseen, ja kaikki tarvikkeet niitä varten löytyvätkin heidän omista kaapeistaan. 


Äiti sahaa luudanvarresta kepparin vartalon, villasukat täytetään vanulla, ja Hilla ja Niilo leikkaavat hepoille huovasta korvat, sieraimet ja silmät. Kun äiti on vielä ommellut hevosille hienot harjat ja kiinnittänyt niiden päät tukevasti harjanvarsivartaloihin, voivatr atsasturharjoitukset Hirniksi ja Almaksi nimetyillä keppareilla alkaa!


Isäkin tulee kaupasta kotiin ja pääsee parahiksi todistamaan, kuinka äiti ratsastaa villisti ympäri esterataa. Sitten kepparit kuitenkin vallan villiintyvät. Ne pukittelevat ja heittävät ratsastajat selästään. Onneksi isä keksii, että sekä hevosilla että niiden ratsastajilla taitaa olla nälkä. Kohta lapset ja hevoset jo rouskuttavatkin hyvällä halulla omenoita ja porkkanoita. Vatsat pulleina onkin sitten vielä hauska ratsastella ennen iltapesuja ja nukkumaanmenoa.

- I-hah-haa! Hirni hirnuu.
Niilo ymmärtää.
Hirni kysyy, tulevatko Hilla ja Alma huomenna.
- Tietysti! Niilo vastaa ja jatkaa hampaiden harjaamista.

Savisaari on jälleen kerran kirjoittanut kuvakirjan, jossa arkisia puuhia maustaa tilkka huumoria. Kirjan aikuisilla ja lapsilla tuntuu olevan mukavasti pilkettä silmäkulmassa, ja yhdessä touhuamisen ilon aistii kirjan sivuilta. Savisaaren tapa kirjoittaa ikään kuin lapsen näkökulmasta on onnistunut, ja Ruohosen värikkäät kuvat sopivat tarinaan mainiosti. Jokaiselta aukeamalta lukija voi pongata Niilon pienet kaverit eli hiiri-Littisen ja Puhku-kissan omista touhuistaan. 


Kuten aikaisemmatkin Niilo-kirjat, myös tämä Niilo ja villit kepparit antaa lukijoille ja heidän vanhemmilleen puuhasteluvinkkejä. Ensimmäisessä kirjassa rakennettiin jalkapallomaali ja pelattiin koko perheen voimin jalista. Seuraavassa osassa Niiloa, naapurin Hilla ja isä leipoivat muhkuroita, ja tässä uusimmassa siis rakennetaan keppareita. Jokaisen kirjan lopussa on oikeat ohjeet, joiden avulla kotona voi kokeilla samoja puuhia kuin kirjan lapset tekevät vanhempiensa kanssa.

Lue Niilo leipoo -kirjan esittely täältä.

Jos ei itsellä ole aikaa tai kiinnostusta tehdä omaa kepparia, pääsee sellaisella kuitenkin ratsastamaan esimerkiksi Rehndahlin kotieläinpihalla, jossa keppareille on rakennettu oma talli ja hieno esteratsastusrata. Myös Lelumuseo Hevosengessä on kepparitalli, jossa saa hoitaa tallin asukkaita, ruokkia ja harjata niitä.