Uhmakirja - vastaus kaikkiin kasvatuspulmiin(?)

"Ei! Älä! Tyhmä äiti! Minä ite!" Nämä ovat tuttuja kommentteja uhmaikäisten lasten suusta. Omat lapsemme ovat nyt kaksi- ja nelivuotiaat, ja täytyy rehellisesti tunnustaa, että varsinkin heistä vanhemman kanssa olen toisinaan ymmälläni. Onhan se nyt hieman hämmentävää ja aika tavalla hermoja koettelevaa, kun kotipäiviin sisältyy lukemattomia hetkiä, jolloin joudun kieltämään, komentamaan, torumaan, jakelemaan seurauksia ja erottamaan toisistaan kinastelevia sisaruksia - ja silti sama tappelu, kiukuttelu ja riitely jatkuu taas hetken kuluttua. Viime viikon lopulla tuli jo epätoivoinen tunne, että päivämme täällä kotona ovat pelkkää eripuraa. Silloin teki mieli karjua - ja ehkä hieman karjuinkin - mitä voin tehdä ja onko tämä normaalia! Kaikkein eniten kuitenkin harmittavat ne tilanteet, joissa en itse osaa pysyä rauhallisena, vaan menetän malttini ja taannun itse hutamaan nelivuotiaan tavoin...

Muistin onneksi, että jo esikoisen vauvavuoden aikana ostin kaukoviisaana paikallisen kirjakaupan kesäalesta laillistetun psykologin Malin Alfvénin ja toimittaja Kristina Hofstenin kirjoittaman Uhmakirjan (uudistettu laitos, Tammi 2012, alkuteos Trotsboken, Prisma 201). Päätin vähän selata kirjaa ja tarkistaa, josko sieltä löytyisi joku hyvä neuvo, jota naudattamalla saisimme päivämme hieman tasaisemmiksi ja kiukuttelevan ja kiusaavan lapsen rauhoittumaan. Opin kuitenkin varsin pian Uhmakirjaa lukiessani, että oikotietä onneen ei ole. Kirjoittajat tekevät heti alkuun selväksi, että kaikille sopivia niksejä ei ole, sillä se, mikä toimii toisen lapsen kanssa, ei välttämättä sovi toiselle lapselle ollenkaan. Tai se keino, jolla yksi lapsi rahoittui aamulla, onkin saman lapsen kanssa illalla aivan toimimaton.



"Meidän on selvittävä hankalista kausista ja lohduttauduttava sillä, että niitä tarvitaan ja ne ovat pohjimmiltaan osa positiivista kehitystä. Ja ne menevät ohitse." (Alfvén & Hofsten: Uhmakirja, Tammi 2012, s. 19)

Voidaankin siis kysyä, hyödyinkö lainkaan Uhmakirjan lukemisesta? Vastaus on ilman muuta, että hyödyin ja mielestäni aika paljon. Ennen kaikkea sain kirjaa lukiessani jonkinlaisen "synninpäästön". Vaikka minä karjun suutuspäissäni uhmaavalle lapselleni, en ole pilannut häntä tai aiheuttanut lapselle pysyviä traumoja. Vaikka lapsi kiljuu minulle, eikä usko mitään, mitä sanon, en ole kasvatuksellani onnistunut häntä pilaamaan. Näin ainakin Alfvén ja Hofsten kirjassaan vakuuttavat. Kirja on täynnä esimerkkiperheiden kommentteja, joista jokaisesta voi lukea samankaltaisia kokemuksia kuin itselle on omien lasten kanssa ollut. Minulle tuli äitinä helpottunut olo, kun huomasin, että muissakin perheissä eletään samanlaisten ongelmien arkisten haasteiden keskellä kuin omassani.

Uhmakirja on jaettu siten, että alussa käsitellään uhmaa yleisesti, ja sen jälkeen kirjoittajat esittelevät lapsen kehitykselle tyypillisiä uhmaikiä (tai pitäisi ehkä kirjoittaa: lapsen kehitykselle välttämättömiä itsenäistymisen ja kasvun kausia) ensimmäisestä elinvuodesta aina teini-ikään saakka. Omat lukunsa saavat myös erityisen vaativat lapset sekä raskausaika. Jokaisen luvun lopussa on tiivistettynä kunkin luvun pääkohdat ja tärkeät huomiot. Lisäksi kirjan lopusta löytyy hakemisto, josta lukija voi etsiä, mistä kohtaa kirjaa löytyy tietoa jostain tietystä aiheesta (esim. raivokohtaukset, kaaos, kasvatusmetodit, suuttuminen, syyllisyydentunto).

Minä keskityin tällä lukukerralla lukemaan 2- ja 4-vuotiaita käsittelevät kohdat erityisellä tarkkuudella, mutta opin Uhmakirjaa lukiessani myös sen, että itse nyt raskaana ollessani käyn läpi myös omaa uhmakauttani. Ihmekös siis, että olemme aika ajoin lasten kanssa törmäyskurssilla, onhan meitä täällä nyt kolme uhmaikäistä samassa perheessä! Olisikohan muuten oma asenteeni tämän lukuhetken jälkeen muuttunut jotenkin rennonpaan suuntaan, sillä sen jälkeen kotielämämmekin on tuntunut taas leppoisammalta?

14 kommenttia:

  1. Minusta lainaus on asian ytimessä, sillä uhmaikä kuuluu normaaliin kehitykseen, ja vanhempien on elettävä sen kanssa.

    Nykyisin on minusta pari kummaa marginaali-ilmiötä, jotka kuitenkin yleistyvät?
    Joillain aikuisillakin tuntuu olevan uhmaikää. Tästä kumpuaa minusta paheneva ongelma, vaatimus että kaikilla pitää olla kivaa ja kaikkien pitää ihailla ja kehua uhkaikäistä kiukuttelevaa aikuista ja hyvitellä ja lepytellä tätä. Tämän ilmiön kohtaaminen on minusta hankalampaa kun lapsen uhman kohtaaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikuisten "uhmaiässä" lienee kysymys pikemminkin huonosta käytöksestä ja kiukuttelevan aikuisen itsekkyydestä sekä hyvien käytöstapojen puutteesta kuin uhmaiästä. Surkeaa, jos aikuinen ihminen käyttäytyy kuin uhmaikänen lapsi tai nuori. Mutta, ei lasten tai nuortenkaan uhmatessa kuulu kasvattajan vain ihailla tämän kiukkua ja taputtaa tempuille käsiään!

      Poista
    2. Tietenkään aikuisella ei ole oikeaa uhmaikää, mutta olin vakavissani asian kanssa, tilanne on sellainen, jossa täysiikäinen on Eric Bernen luokituksessa tasolla lapsi (lapsi - vanhempi - aikuinen). Jolloin hän minusta stressi ja painetilanteissa ja varsinkin ryhmässä haluaa kiukuttelemalla saada tahtoaan läpi. Teoriaa on kehitetty ja se on muuttunut, mutta kuvaamassani tilanteessa on paljon enemmästä kysymys kuin huonoista käytöstavoista. Jos käytötavat olisivat ongelma, se olisi helppo korjata, mutta huonot käytöstavat ovat jollekin keino saavuttaa tiettyjä päämääriä ja tietty status ryhmän viestinnässä.
      En kylläkään ole psykiatri enkä psykologi, mutta toiminut esimiehenä ja isänä ja isän hommassa olen kokenut vähemmän uhmaa ja lapsella ja murrosikäisellä pitää olla uhmaa, sillä lapsi alkaa itsenäistyä ja etsiä omia rajojaan. Lapsen uhmaikä on positiivinen ominaisuus. Huolestuttavaa on, jos vanhempi manipuloi laspen uhman pois. Uhma työpaikoilla tulee myös siitä, että henkilön toimintavapautta rajoitetaan, eli hän alkaa uhmata sääntöjä ja etsii erilaisin keinoin keinoja saada valtaa ...

      Poista
    3. Niin ja tähän vielä: On oikeastaan aika surkeaa, jos uhma-aikusiet -ilmiö on niin yleinen, että sitä on tutkittu ja kehitetty teoria sen syistä. :( Kiinnostavaa, miksi joku jää tietyissä asioissa lapsen tasolle.

      Poista
  2. Kiintoisa postaus kiintoisasta aiheesta, jonka luettuani olisin - ilman Jokken kommenttiakin - päätynyt samankaltaiseen toteamukseen. Näin isovanhempana tulen ongelmitta juttuun sekä kahden lukiolaisen että juniorimurmelitrion 4-7-vuotiaitten kanssa. Edellisten kera tiukastikin peistä taittaen, molemmin puolin perustellen ja argumentoiden, aina molemminpuolisella arvostuksella sekä huumorinsävytteisesti rakentavan dialogin keinoin. Jälkimmäisiin soveltuu pitkälle sama metodi tosin simppelimmässä muodossa. Mutta: mikä ihme riivaa aikuisia?? Jos itsellä ei ole kivaa, ei kellään saisi olla mukavaa, epämukavuutta ei kestetä, ylilyönnit ovat herkässä ja pienikin elämään kuuluva vastoinkäyminen suistaa porukat raiteiltaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kts. vastaukseni Jokelle. Minä väitän, että noin käyttäytyviä aikuisia riivaavat itsekkyys ja huonot käytöstavat.

      Hienoa, että teillä sujuu lastenlasten kanssa. 😊 Ja hienoa, jos he kuitenkin uhmaavatkin sinua. Läheisten ihmisten kanssa on turvallista taittaa peistä. Hermit taitavat isovanhempia herkemmin mennä meillä vanhemmilla. (Kun huumoria ja fiksuja petusteluja ei kukaan jaksa käyttää 24/7....) Onni on kärsivälliset apujoukot!

      Poista
    2. Olen Takkutukan kanssa samaa mieltä, mikä koskee pientä osaa vanhempia, eli nykyisin ei kestätä enää vastoinkäymisiä, mikä kuuluu normaaliin elämään, eli komppaan Takkutukkaa (ja ilmiötä avasin ylemmässä kommenttikentässä, silmäni avautuivat vasta kun rupesin esimieheksi ja jouduin taloyhtiön hallitukseen ja pariin muuhun paikkaan).

      Poista
    3. oli "uhmaavien" aikuisten syy käytökselleen mikä tahansa, on mielestäni väärin, että moni heistä tuntuu menevän tilanteesta toiseen "minä itse" edellä. se on myös raskasta kaikille, jotka yrittävät tehdä yhteistyötä tällaisten ihmisten kanssa. Syyt kuvailemanne kaltaisen käytöksen takana lienevät monet, mutta kyllä ihan perus käytöstapojenkin puute saa tuollaista aikaan - ja itsekkyys. Minua itseäni vähän kauhistuttaa sellainen kasvatus, jossa laosia varjellasn kaikilta pettymyksiltä. Eiköhän sillä tavalla kasvatetuista lapsista kasva aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä..?

      Ja kyllä, lasten sekä nuorten uhma kuuluu kasvamiseen sekä itsenäistymiseen. Aikuisten ei.

      Poista
    4. Kia: tismalleen samaa mieltä eli koti on turvallisin paikka harjoitella pettymysten kokemista ja kestämistä, kun niitä elämässä väistämättä tulee vastaan. Noin yleensäkin ne kaksi pientä sanaa: rakkautta & rajoja;) Jos me emme aikuisina ja kasvattajina niitä aseta, iskee maailma ne tyrmäyksinä suoraan palleaan... Tuo uhmaaminen on myös lapsen kasvaessa vanhempien arvojen sisäistämisen osoitusta ja normikapinointia; ihan tervettä ja kehitysvaiheeseen tarpeellista aikuistumisprosessia ja osa oman elämänkatsomuksen rakentamista:)

      Poista
    5. Takkutukka: Viisas kommentti. Meillä oli muuten lapsilla päiväkodissa ihana vanhempi sijaislastentarhanopettja, joka rempsesästi heti alkuun ilmoitti, että hän noudattaa kasvatuksessa periaatetta "rajoja ja runsaasti rakkautta". Minä melkein rakastuin tuohon ihanaan sijaiseen!

      Poista
  3. Uhmaikä koettelee sekä lasta itseään että ympäristöä. Ihanaa että kirjasta oli apua.
    Kyllä se rauhoittaa kun saa kuulla että kehitysvaihe on normaali ja kuuluu asiaan.
    Vertaistukeakin voi kokea saavansa kun muistaa että muutkin lapsiperheet käyvät sen läpi.

    Hyvän tekstisi loppulause on ilahduttava. Se kruunaa koko postauksen.
    Perhe-elämä on parhaimmillaan kivaa ja leppoisaa.
    Eiköhän siinä äidillä ole se ratkaisevin vaikutus. Kuten Amerikoissa todetaan:
    "If Mama ain't happy, ain't nobody happy" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita kannustavasta kommentista! Ja miten oikeassa oletkin siinä, että uhmaikä koettelee myös kasvavaa ja rajojaan sekä tiettyä itsenäistymisen vaihetta etsivää lasta. Meidän aikuisten tehtävä on olla siinä prosessissa lasten tukena. Oli huojentavaa lukea, että on myös kasvun tukemista suuttua itse. Sekin osoittaa lapselle, miten muut tietynlaiseen käytökseen reagoivat.

      Poista
  4. Voisin kyllä minäkin lukea tämän. Kaksivuotias on tahtoa täynnä. Ja minä.

    VastaaPoista

Kiitos käynnistäsi! Jätä ihmeessä kommentti, se ilahduttaa suuresti.