perjantai 30. syyskuuta 2016

Teippileikki eli Leikkimään, teippi!

Lapsilla on yleensä hyvä mielikuvitus, ja moni arkinen asia ja esine taipuu heidän käsissään leikkiin jos toiseenkin. Samaa lapsenmielistä leikkisyyttä on Vuokko Hurmeen ja Suvi-Tuuli Junttilan yhdessä tekemässä Leikkimään, teippi! (Kustantamo S&S 2016, saatu kustantajalta) -kirjassa. Leikkimään teippi on pieni kirja, jonka nimi jo oikeastaan kertoo, mistä kirjassa on kyse. Se esittelee tarinan kautta kaikkia niitä tapoja, joihin teippiä voi käyttää ja saada aikaan hauskoja leikkejä.



Junttilan kuvitus on tehty askartelemalla ja noh, teippaamalla. Tarinan päähenkilö on Leila, joka leikkii teipillä koko päivän. Hän askartelee taloja ja jopa kokonaisen kaupungin. Hän ajaa mutkaista tietä aina merelle saakka. Leila tapaa kummallisia eläimiä ja lähes juuttuu hämähäkinseittiin. Uimareissulla hän melkein jää mustekalan lonkeroiden vangiksi! Ja tietysti hauskaan leikkiin kuuluu myös täydellinen pyörremyrsky, joka syntyy totaalisesta teippisotkusta. Onneksi teippiä riittää kaiken seikkailun jälkeen vielä ruutuhyppelyruudukon rakentamiseen.

Vuokko Hurme & Suvi-Tuuli Junttila: Leikkimään, teippi! (Kustantamo S&S)

Omat lapseni miettivät, mitä he voisivat teipistä tehdä. Se lieneekin tämän kirjan tarkoitus: Herättää lasten mielikuvitus ja innostaa heitä keksimään omia leikkejä. Tähän kirjaan päteekin hyvin sanonta: Luova leikki kunniaan! Tuota ruutuhyppelyteippileikkiä taidammekin jonain sataisena päivänä kokeilla kotona. Tai voisihan lattiaan teipata vaikka aakkosia tai tavuja ja harjoitella hyppelemällä lukemista. Oppilaiden kanssa olen teipannut luokan lattiaan lukusuoran, jota pitkin astelemalla olemme harjoitelleet lukujonotaitoja.

Millaiseen leikkiin sinä käyttäisit teippiä?

Vuokko Hurme & Suvi-Tuuli Junttila: Leikkimään, teippi! (Kustantamo S&S)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Maman Finlandaise esittelee perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Hyppään nyt tässä seuraavassa postauksessani hieman ohi normaalista lanu-linjastani, mutta kirja, josta kirjoitan, liittyy kyllä lapsiin, kasvatukseen ja perhe-elämään (katso myös muut aiheeseen sopivat kirjavinkit tämän postauksen lopusta). Luin loppukesästä Helena Liikanen-Rengerin kirjoittaman kirjan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirja kiinnosti minua eniten siksi, että odotin syyskuun alussa syntynyttä kuopustamme, ja tälläiset lapsiperhe-elämää sekä vauva-aikaa kuvaavat kirjat olivat (ja ovat) niin lähellä omaa elämäntilannettani. Tahdoin lisäksi tietää, millaista on kasvattaa lapsia Ranskassa. Millaisia eroja ranskalaisessa neuvolasysteemissä, koulujärjestelmässä ja kasvatusajattelussa on suomalaisiin verrattuna?



Liikanen-Rengen on tosiaan naimisissa ranskalaisen miehen kanssa, ja nykyään heillä on kaksi lasta. Ennen toisen lapsen syntymää pariskunta asui Kaliforniassa, mutta kuopuksensa odotusaikana he päättivät tarvitsevansa pysyvyyttä ja muuttivat Etelä-Ranskaan. Koti löytyi pitkän etsimisen jälkeen läheltä Nizzaa, Antibesista. Maman finlandaise on siis ennenkaikkea kuvaus Liikanen-Rengerin ja hänen perheensä elämästä ranskassa sekä perheen äidin soputumisesta ranskalaiseen kulttuuriin. Miten pitää esimerkiksi suhtautua siihen, että sadesäällä vesi tulvii sisään uuteen taloon, tai miten äitiyslomalla onnistuisi luomaan itselleen uuden ystävien verkoston? Arvata saattaa, että vaikka kuinka on tottunut asumaan eri maissa, vaatii aloilleen asettuminen ja uuteen kulttuuriin integroituminen hyvän tovin. Liikanen-Rengen halusi kasvattaa lapsistaan kaksikielisiä, mutta umpiranskalaisessa ympäristössä se on varsin haastavaa. Juuri lapsen kasvattamiseen liittyvät kysymykset tuntuvat muutenkin olevan niitä, joissa suomalaiseen kulttuuriin tottunut äiti huomaa monesti ihmettelevänsä ranskalaista tapaa tehdä asiat.

Näihin kulttuurieroihin Liikanen-Rengen törmää jo synnytyslääkäriä varatessaan. Hänen nimittäin tulisi tietää päivä, jolloin lapsi sai alkunsa, sillä Ranskassa laskettuaika määritellään eri tavalla kuin Suomessa tai Yhdysvallassa. Ja tämä on vasta alkua... On ihan selvä, että eri maissa asiat tehdään eri tavalla, mutta haaste tuntuu olevan se, kuinka paljon noudattaa uuden maan tapoja ja kuinka paljon luottaa omasta kotimaastaan tuttuihin tapoihin toimia. On esimerkiksi aika ymmärrettävää, että tuore (suomalaistaustainen) äiti kyseenalaistaa ranskalaislääkärin neuvon antaa viisikuiselle vauvalle sokerilla maustettua jugurttia ja kummeksuu ranskalaisäitien tapaa lopettaa imettäminen jo suurinpiirtein vauvan ensimmäisen elinkuukauden jälkeen. Ja näin (hieman puolueellisena) suomalaisäitinä (haa, suomalaisäitikortti!) ymmärrän kyllä, miksi Liikanen-Rengen ihmettelee ranskalaisvanhempien halua tuputtaa lapsilleen makeita - erityisesti suklaisia - välipaloja tai heidän tapaansa pukea lapsensa niin hienosti, etteivät lapsiparat saa leikkipaikalla edes leikkiä jotteivät ne hienot vaatteet likaannu! Mutta kyllä Liikanen-Rengenkin aiheuttaa ihmetystä ranskalaisten naapureidensa ja ystäviensä joukossa. Ranskalaiset eivät ymmärrä, miksi hassu suomalaisäiti haluaa kävellä megakokoisten tuplavaunujensa kanssa joka paikkaan. Siis myös silloin, kun taivaalta sataa kaatamalla vettä, ja vaunut, lapset sekä äiti pitää verhota sadevarusteisiin kiireestä kantapäähän, eikä kukaan välttämättä siltikään pysy kuivana!

Todella suuri ero suomalaisessa ja ranskalaisessa kulttuurissa liittyy koulujärjestelmään. Ranskassa moni perhe joutuu laittamaan hyvin pienetkin vauvat päivähoitoon, koska vanhempainvapaajärjestelmä ei kannusta vanhempia jäämään kotiin. Varsinainen koulu alkaa jo kolmebuotiaana, ja lapset tekevät koulussa pitkää päivää. Toki alkeiskoulu on vielä leikinomaista, mutta silti ranskalaista koulujärjestelmää luonnehditaan ankaraksi ja kilpailihenkiseksi. Suomalaiseen koulujärjestelmään tottuneelle vanhemmalle ranskalainen systeemi tuntuu jäykältä ja lapsia kuormittavalta. Onko siis ihme, että myös Liikanen-Rengen pohtii tosissaan, olisiko lasten parempi varttua Suomessa?

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkaa tottua uuden kotimaansa tapoihin, ja jos ei jotain ymmärrä, ryhtyy hän toimittajan tarmolla selvittämään asioiden taustoja. Imetys- ja äitiyslomakysymys sekä ranskalaisten tapa syödä makeita herkkuja ovat esimerkiksi niitä asioita, jotka herättävät Liikanen-Rengenin sisäisen toimittajan. Hän oppii, että vaikka moni asia tehdään eri tavalla, tavat eivät välttämättä ole sen huonompia. Emme me kaurapuuroa puputtavat suomalaisetkaan aina kaikessa ole oikeassa! Loppujen lopuksi maahanmuuttajana olemisessa on Liikanen-Rengenin tapauksessa se hyöty, että hän voi poimia kummastakin kulttuurista ne parhaimmat tavat tehdä asioita.

Maman finlandaise on rehellisellä ja rennolla otteella sekä hienoisella itseironiallakin kirjoitettu kirja, joka kannattaa lukea, jos eteläranskalainen elämänmeno kiinnostaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Listaan tähän postauksen muutaman muunkin hyvän kirjan, joihin kannattaa tarttua, jos haluaa lukea vanhemmuudesta tai äitiydestä. Osa kirjoista on puhtaasti fiktiivisiä, osa kertoo kirjailijan omista kokemuksista.

(Ja tämän postauksen jälkeen palaan taas tuttuihin lanu-kirjoihin. Älkää siis huoliko!)



Minna Kiistala kirjoittaa omasta odotusajastaan ja siihen liittyvistä tunteista kirjassaan Minä en sitten muutu - Odottavan äidin tunustuksia (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2010). Luin kirjan esikoista odottaessani ja pidin Kiistalan rehellisyydestä, vaikka en ihan kaikilta osin jakanutkaan hänen raskaana olemiseen ja äitiyteen valmistautumiseen liittyviä tunteitaan. 

Myös Anu Silfverbergin kirjoittama esseekokoelma Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä (Kustannusosakeyhtiö Teos 2013) perustuu hänen omiin raskaus- ja äitiyskokemuksiinsa, mutta on tyyliltään hyvin erläinen kirja kuin esimerkiksi Kiistalan tai Liikanen-Rengenin teokset. Katso tarkempi kirjan esittely tästä linkistä!


Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010) ja Tarhapäivä (Otava 2012):
Päähenkilö Antti huomaa sarjan ensimmäisessä osassa (Yösyöttö) olevansa yhtäkkiä vastasyntyneen poikavauvan yksinhuoltaja. Miten Antti pärjää yksin pienen vauvan kanssa tilanteessa, johon ei ollut koskaan uskonut joutuvansa? Toisessa osassa (Tarhapäivä) Antin ja Paavon elämä on asettunut turvallisiin uomiinsa. Kaksikon rutiinit rikkoutuvat, kun arkisia tarhapäiviä tulee sekoittamaan pieni ja määrätietoinen Terttu-neiti. Taas saa Antti pohtia, miten nyt selvitään.

Hietamiehen kirjat sisältävät runsaasti (mustaakin) huumoria ja tilannekomiikkaa. Kirjat eivät kyllä sovi tosikoille tai niille, jotka eivät ymmärrä vanhemmuuteen liittyviä koomisia puolia.Lisäksi varoita, että varsinkin Tarhapäivä-romaanin sukupuoliroolit ovat turhauttavan perinteiset. Nämä ovat kyllä siitä huolimatta omia suosikkejani. Sarjalle on tulossa jatkoa, ja lisäksi ensimmäisestä osasta ollaan käsittääkseni filmaamassa elokuvaa.

Humoristisella linjalla jatkavat Inga Röningin kirjoittamat Hippiäinen (Tammi 2015) ja sen jatko-osa Unisammakko (Tammi 2016). Kirjat ovat fiktiivisiä kertomuksia erään naisen matkasta äidiksi ja tämän puolison kasvusta isäksi. Ensimmäisessä osassa päähenkilö on raskaana, ja toisessa osassa perhe elää ensimmäistä vauvavuottaan. Huumorin alta löytyy kyllä syvyyttä ja vakavampiakin aiheita.


Ina Westmanin ihastuttava Syliin-romaani (Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2016) on kirja, joka kuvaa naisen elämää sen monissa eri vaiheissa. Kirja käsittelee paitsi naisen halua saada lapsia ja raskaana olemista, myös elämää lasten syntymän jälkeen. Syliin ei niinkään ole kirja äitiydestä vaan kirja naiseudesta. Tämä kirja on koskettava muttei liian raskas tai epätoivoinen.

Ainoa ulkomaalaisen kirjailijan kirjoittama teos tällä listallani on Jennifer Weinerin kirjoittama Pieniä maanjäristyksiä (Otava 2005, alkuteos ATRIA books 2004). Luin sen ensimmäistä kertaa vasta haaveillessani äidiksi tulosta. Kirja kertoo kolmesta naisesta, jotka tutustuvat toisiinsa mammajoogassa. He ovat hyvin erilaisia, mutta kaikkia yhdistää tietysti se, että jokainen on raskaana. Vaikka kirja on toisaalta varsin kepeä, on siinä myös koskettaviakin juonenkäänteitä. Tätä kirjaa ei ehkä kannata lukea, jos on kovin herkkätai taipuvainen ylihuolehtimiseen...

perjantai 23. syyskuuta 2016

Et kävele yksin

Luin juuri loppuun Juuli Niemen kirjoittaman nuortenromaanin Et kävele yksin (WSOY 2016, saatu kustantajalta), ja olo on hämmentynyt, vaikuttunut ja kertakaikkisen ihastunut. Kirjan kansikuvan perusteella en todellakaan odottanut, että käsissäni on näin koskettava ja taidolla kirjoitettu romaani. Minä itseasiassa meinasin ohittaa koko romaanin epäkiinnostavana teinihöpönä - siis sen kansikuvan perusteella. Onneksi sain kirjan kustantajalta yllätyslähetyksenä, sillä jos en olisi lukenut tätä romaania, olisin menettänyt yhden syksyn parhaista lukukokemuksista!



Niemi kertoo romaanissaan kahden viisitoistavuotiaan nuoren, Adan ja Egzonin, ensirakkaudesta ja aikuistumiseen liittyvistä kasvukivuista. Tuntuu kuin Niemi pääsisi kirjoittaessaan ihan oikeasti viisitoistavuotiaiden murrosikäisten pään sisälle, niin aidosti hän mielestäni onnistuu kuvaamaan nuorten maailmaa ja heidän tunteitaan. Voiko kukaan muu olla yhtä mustavalkoinen, kun itseään etsivä, epävarma mutta toisaalta kuitenkin juuri oman äänensä löytänyt teini (minä olen oikeassa - siis muut ovat väärässä)?

Kirjassa vuorottelevat kertojan runolliset "yksinpuhelut" ja Adan ja Egzonin näkökulmista kirjoitetut osuudet, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Ada asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa, ja on tottunut jakamaan tämän kanssa paljon. Tavattuaan Egzonin Ada kokee löytäneensä paitsi oman toisen puoliskonsa mutta myös itsensä. Hän tuntee elävänsä, ja kaikki entinen tuntuu kovin turhalta. Siihen maailmaan ei mahdu enää äiti, joka tuntuu vievän kaiken tilan ja haluavan olla mukana kaikessa. Ada tuntee muuttuvansa siksi tytöksi, joka hänen kuuluu olla - hän löytää oman äänensä ja tulee Egzonin rakkauden myötä näkyväksi ja nähdyksi.

Egzonin perhe on lähtenyt Kosovosta sotaa pakoon, mutta varsinkin vanhemmat ovat lähtiessään jättäneet tärkeän osan itsestään entiseen kotimaahansa. Siksi heidän on vaikea olla läsnä lapsilleen, joista varsinkin keskimmäinen Egzon on tottunut olemaan se, joka ei aiheuta ongelmia, on hajuton, mauton ja aina varuillaan; Pitää pitää kilpi itsensä ja maailman välissä, niin ei tarvitse oottaa vastaan yhtään iskua. Ada tuntuu olevan ensimmäinen, joka näkee keski-Egen kunnolla. Egzon tekee Adan näkyväksi, ja Ada on ensimmäinen, joka todella näkee Egzonin. Ada ja Egzon tuleva kuitenkin hyvin erilaisista maailmoista, eikä Egzonin ole helppo laskea alas suojuksiaan edes Adan edessä. Se on sääli, sillä voidakseen olla onnellinen toisen kanssa, pitää toiseen voida luottaa. Toisaalta, kuinka luottaa toiseen ihmiseen, jos ei oikein pysty luottamaan ja uskomaan itseensäkään?

Nuorten rakkaus tuntuu lukijasta vimmaiselta ja siksi ehkä jopa hieman pelottavalta. Nuorten usko yhteiseen tulevaisuuteen on niin liikuttavan vahva, että minun tekisi mieleni varoitella heitä, että elämässä kannattaa kuitenkin varautua kaikkeen, jopa siihen, että mikään ei mene, kuten on suunnitellut... Kaikille tarinoilla ei ole sellaista loppua, kun lukija toivoo, eikä jokainen satu pääty onnellisesti. Et kävele yksin on romaani, joka jää lukemisen jälkeen pyörimään mieleeni. Mietin, mitä olisin voinut sanoa Adalle ja Egzonille, jotta heidän tarinansa olisi saanut erilaisen lopun. Ja kuitenkin juuri kirjan loppuratkaisu on yksi niistä asioista, joiden takia pidän siitä niin paljon! Et kävele yksin on upea romaani, joka sopii yhtä hyvin aikuislukijoille kuin nuorillekin. Mielestäni se olisi tosin ansainnut hieman toisenlaisen kansikuvan, sellaisen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen chick lit -kirjallisuus kuten minulle nyt tuli.

torstai 15. syyskuuta 2016

Niilo leipoo

Niilo leipoo (Karisto 2016, arvostelukappale kustantajalta) on toinen osa Aira Savisaaren ja Hannamari Ruohosen Niilo-sarjalle, jonka ensimmäisessä osassa Niilo nikkaroi isänsä kanssa jalismaalin. Tämä sarjan toinen osa on mielestäni yhtä mukavaa luettavaa kuin edeltäjänsä. Niilo leipoo kuvaa isän ja lasten puhastelua rennolla otteella huumoria unohtamatta.



Talvisena iltapäivänä Niiloa alkaa KA-KUT-TAA, ja he päättävät isän kanssa leipoa mustikkamuhkuroita. Mukaan leipomispuuhiin otetaan myös naapurin Hilla ja perheen Puhku-kissa. -Lapset saavat toimia itse pääleipureina, ja isä tuntuukin suhtautuvan ihailtavan pitkämielisesti siihen sotkuun, jota väistämättä pääsee syntymään leipomisen ohessa.

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo leipoo (Karisto 2016)

Ei haittaa, vaikka rikottujen kananmunien joukkoon pääsee kuorenpalasia, jauhopussi leviää pöydälle ja vatkain roiskuttaa taikinat seinille. Tärkeintä on ekemisen meininki ja se, että lapset saavat tehdä itse! Isä sitäpaitsi keksii lopuksi aivan mainion tavan siistiä koko keittiö putipuhtaaksi: Hän muuttaa sekä itsensä että Niilon ja Hillan siivousroboteiksi! Kun keittiö on siivottu, ovat muhkurat sopivasti maisteluvalmiita!

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo leipoo (Karisto 2016)

Kirjan lopussa on Niilon mustikkamuhkuroiden resepti, ja koska kaksivuotiasta alkoi lukemisen jälkeen KA-KUT-TAA, päätimme leipoa muutaman mustikkamuhkuran. Minä taisin hölmöillä, kun laitoin mustikat jäisinä taikinaan. Ne painuivat vuokien pohjaan, ja muhkurat vähän lässähtivät. Sitten niitä piti pitää uunissa hieman liiankin kauan. Ohje oli kuitenkin mainion simppeli pienille leipojille, ja kyllä muhkurat heille maistuivat - taikinasta puhumattakaan!


tiistai 13. syyskuuta 2016

Niilo nikkaroi

Meillä on ollut koko kesän kirjastosta lainassa hauska lastenkirja, jolle on ilokseni ilmestynyt nyt myös jatkoa. Niilo nikkaroi (Karisto 2015) on iloinen kirja, jossa on paljon positiivista tekemisen meininkiä.



Kirjan päähenkilö Niilo on päiväkoti-ikäinen (?) pikkupoika, joka on kova pelaamaan jalkapalloa. Niilon isä on hyvä maalivahti, mutta ei voi mitään Niilon hurjalle veivipotkulle. Kaksikon pelatessa lentelevät maalitolppina toimivat ämpärit ympäriinsä. Niinpä yhdessä todetaan, että tarvitaan kunnon jalkkismaali. Onneksi sekä isä että Niilo ovat käteviä käsistään, ja he päättävät nikkaroida kunnon maalin. Jalkkismaalin tekemiseen tarvitaan kunnon suunnitelma, sopiva määrä kakkoskakkosta, rullamitta, terävähampinen saha ja ruuveja. Äkkiäkös näiltä kavereilta syntyy valmista!

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo nikkaroi (Karisto 2015)

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo nikkaroi (Karisto 2015)

Äiti, vanha mimmiliigalainen, tulee ihailemaan uutta maalia, ja pian perhe pistää kunnon jalismatsin pystyyn. Seuraan liittyy myös naapurin Hilla. Välillä pelaajat huilivat jäätelöä syöden, ripustavat maaliin vielä verkon ja jatkavat vauhdikasta pelaamista. Minusta tämä vaikuttaa aivan täydelliseltä, perheen yhteiseltä kesäpäivältä!

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo nikkaroi (Karisto 2015)

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo nikkaroi (Karisto 2015)


Aira Savisaaren teksti on vauhdikasta ja lauseet napakoita. Joitakin sanoja on pai-no-tet-tu ja piiitkitetty, mikä kutsuu lukijaa leikittelemään äänenpainoilla. Kuvat kirjaan on piirtänyt Hannamari Ruohonen. Aluksi en ollut ollenkaan varma, pidänkö hänen kuvitustyylistään, mutta jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä sain todeta, miten oivallisesti kuvat sopivat tekstiin. Nekin ovat hilpeitä ja hassutteleviä, oikein onnistuneita. Niilo nikkaroi on juuri sellainen mukava perhearkea kuvaava kirja, joista pidän. Ja kirjan aihepiiri sopii meille hyvin, sillä esikoinen pitää valtavasti nikkaroimisesta ja on juuri aloittanut futiskoulun. Hauskana lisänä kirjassa on tarkka ohje jalkkismaalin tekemiseen.

Kuten tuolla ylhäällä jo kirjoitin, Savisaari ja Ruohonen ovat tehneet kirjalle jatko-osan nimeltään Niilo leipoo (Karisto 2016). Saimme sen eilen, ja se on nyt jo luettu lasten kanssa läpi muutamaan kertaan. Tarkoitus on esitellä sekin kirja mahdollisimman pian, joten pysykäähän kuulolla!


maanantai 12. syyskuuta 2016

Roald Dahl -lukuhaaste (1.1.2016 - 13.9.2016)

Roald Dahlin syntymästä on 13.9.2016 kulunut sata vuotta. Tämän merkkipäivän ja -vuoden kunniaksi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista laittoi käyntiin Roald Dahl -lukuhaasteen. Haaste alkoi 1.1. ja päättyy tietysti 13.9. Haasteessa tarkoituksena on lukea mahdollisimman monta Dahlin kirjoittamaa kirjaa ja blogta niistä. Lukemalla tietyn määrän hänen kirjojaan saavuttaa tietyn dahlmaisen, leikkisän arvonimen:

Lukutasot
Yksi kirja: Nilviö
Kaksi kirjaa: Tynkätyinen
Kolme kirjaa: Jali suklaatehtaassa
Neljä kirjaa: Iso kiltti jätti
Viisi kirjaa: Ylinoita
Kuusi kirjaa tai enemmän: Matilda


Oma tavoitteeni oli Matilda, mutta jäin kahden kirjan päähän tavoitteestani. Saan siis kunnian olla Iso kiltti jätti. Luin haasteessa seuraavat kirjat: Matilda, Jali ja suklaatehdas, Kirahvi, Kaani ja minä ja Kuka pelkää noitia.




Matilda (WSOY 2005, 1.painos v. 1990, alkuteos v.1988)
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Eeva Heikkinen

Matilda on kerrassaan valloittava - sekä tämä kirja että sen samanniminen päähenkilö. Kukapa oikeasti voisi vastustaa kertomusta pienestä tytöstä, jonka vanhemmat ovat pahimmanlaatuisia sortajia ja tolvanoita, mitä kuvitalla saattaa? Vaikka Matildan vanhemmat ovat pelottavan välinpitämättömiä tytärtään kohtaan, kasvaa hänestä silti rohkea, ystävällinen ja kujeileva pikkutyttö, joka ei siedä sitä, että häntä syytetään teoista, joita ei ole tehnyt. Siitä huolimatta, että Matildan omat vanhemmat pitävät lukemista ajanhaaskauksena, rakastaa kolmevuotiaana lukemaan oppinut Matilda kirjoja ja vaeltaa niinä lukuisina yksinäisinä iltapäivinä, joina äitinsä on pelaamassa bingoa, lähikirjastoon ahmimaan kirjan toisensa perään. Viisi ja puolivuotiaana Matilda aloittaa koulun, ja varsin pian hänen suloinen opettajansa neiti Honey huomaa olevansa tekemisissä suorastaan lapsineron kanssa. Harmi vaan, että Matildan vanhemmat eivät sitä käsitä, ja koulun hirviömäinen rehtori pitää Matildaa pahimmanlaatuisena huligaanina. Rehtori on kerrassaan kamala muutenkin: entisenä moukarinheittäjänä hän saa suurta hupia siitä, että paiskoo inhoamiaan lapsia ympäri koulun pihaa. Hän vihaa lapsia ja keksii mielipuolisia rangaistuksia näiden tekemistä (tai kuvitelluista) pienistä rikkeistä. Kaikki lapset pelkäävät rehtoria, mutta silti useimmassa heistä asuu pieni kapinanhenki... Varsinkin Matilda päättää kertakaikkiaan nujertaan inhan rehtorin, joka tuntuu pitävän myös Matildan jumaloimaa neiti Honeyta talutusnuorassaan...

Matilda ei ole Dahlin kirjoista synkin tai pelottavin, mutta kyllä tästäkin tunnistaa Dahlin omintakeisen tarinankerrontatyylin. Hänen kirjoissaan mahdoton muuttuu mahdolliseksi, ja ilkeät ja kauheat ihmiset ovat oikeasti todella kauheita. Kirjoissa on  monestimukana yllättävän synkkiä sävyjä, vaikka toki huumoriakin on runsaasti. Tässä kirjassa paholaismainen rehtori herättää lukijassa lähes kauhua ja Matildan vanhempien käytös sääliä näiden kilttiä tytärtä kohtaan. Aikuislukija tajuaa tarinassa vivahteita, joita lapsilukijat tuskin edes huomaavat. Esimerkiksi neiti Honey on lapsuudessaan joutunut mitä ilmeisemmin kokemaan vakavaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kaikesta tästä  huolimatta tarina ei ole synkkä, vaan täynnä huumoria ja tervettä kapinahenkeä. Matilda onkin ehdoton suosikkini lukemistani Dahlin kirjoittamista teoksista.


Jali ja suklaatehdas (Otava 2005, 1. suomenkil. laitos v.1971, alkuteos v. 1964)
kuvitus: elokuvasta Jali ja suklaatehdas (Warner Bros. Entertainment Inc.)
suomennosa: Aili Nissisen suomennoksen muokannut Nina Pitkänen

Jali ja suklaatehdas on minulle tuttu samannimisestä elokuvasta, jossa suklaatehtaan omistajaa, Villi Vonkkaa näyttelee Johnny Depp. Näin elokuvan parikymppisenä ja muistan ajatelleeni, että tämähän on itseasiassa aika karmaiseva tarina ollakseen lapsille kirjoitettu kertomus. Tarinassa Jali-niminen köyhä pikkupoika pääsee neljän muun lapsen kanssa vierailulle Vonkan ihmeelliseen suklaatehtaaseen. Tehdas on valtava ja kätkee sisään salaisuuksia, kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. Pienet Umppa-Lumpat ovat tehtaan merkillisiä työntekijöitä - ja he näyttävät toimivan myös eräänlaisina runoja lausuvina totuudentorvina. Kierroksen aikana lapsi toisensa jälkeen nimittäin katoaa kummasti ja Umppa-Lumpat ennustavat näille melko mielenkiintoisia kohtaloita. Vaikuttaakin silti, että Vonkan tehdas siivoaa ahneet, ilkeät, itsekkäät ja muutoin vastenmieliset lapset pois tyyliin: sitä saa, mitä tilaa. Lopulta kierroksella on jäljellä enää Jali, jonka varalle Vonkalla onkin aivan erityinen, herkullinen tarjous...


Kirahvi, Kaani ja minä (Otava 2014, 1. suomkiel. laitos v.1996, alkuteos v. 1980)
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Kimmo Pietiläinen

Tästä kirjasta minulla ei ole kummoista kirjoitettavaa. Kirahvi, Kaani ja minä on lyhyt kirja, jonka juoni tuntuu melko köykäiseltä. Olli-poika ihailee kotikylässään olevaa autiota taloa, jossa on kuulemma ennen toiminut kiska. Olli unelmoi, että jonakin päivänä autiotalo olisi hänen ja hän saisi perustaa siihen karkkikaupan. Taloon muuttaa kuitenkin uusia asukkaita: Kirahvi, pelikaani Kaani ja tarinan kertoja, eli apina. Eläimillä on ikkunanpesufirma, joka saa pian toimeksiannon rikkaan miehen valtavilla tiluksilla. Sen lisäksi, että eläimet onnistuvat pesemään talon ikkunat, joita ei ole pesty vuosikymmeniin, nappaavat ne emännän koruja varastaneen koruvarkaan, maailmankuulun rikollisen. Palkinnot moisesta uroteosta ovat tietysti ruhtinaalliset!

Tässä kirjassa viehättivät oikeastaan eniten lukuisat karamellilajit, joiden nimet tuovat elävästi mieleen Harry Potterissa esiintyvät Joka maun rakeet yms.

Kuka pelkää noitia (9. painos Art House 2016, alkuteos 1983)
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Sami Parkkinen

Kuka pelkää noitia on lukemistani Dahlin kirjoittamista kirjoista ehdottomasti se synkin ja jopa pelottavin. Mietin lukiessani, minkä ikäisille lapsille tätä noitatarinaa voisin koulussa lukea. En luultavasti ainakaan ekaluokkalaisille, ja kyllä minun pitäisi tuntea ryhmäni hyvin, jotta tietäisin, että kukaan ei todennäköisesti saisi painajaisia kirjasta. Juoni on nimittäin aika kammottova: Pieni poika menettää onnettomuudessa vanhempansa ja päätyy asumaan Norjaan isoäitinsä luo. Isoäiti on paitsi vanha mutta myös viisas. Hän kertoo lapsenlapselleen totuuksia, joiden kuulemisen jälkeen mikään ei enää näytä samalta kuin ennen. Isoäidin mukaan maailma on täynnä herttaisiksi naisiksi tekeytyneitä noitia. Nämä noidat vihaavat lapsia, he vihaavat lapsia niin paljon, että tahtoat tappaa, liiskata ja tuhota kaikki maailman lapset. Noidat ovat mahdottoman taitavia naamioitumaan, eikä heitä meinaa siksi tunnistaa oikeiksi noidiksi. Kuka tahansa lähistölläsikin oleva nainen voi siis olla tappamisestasi haaveileva noita! Isoäiti kuitenkin osaa kertoa joitakin hälyttäviä tuntomerkkejä, joiden avulla noidan saattaa tunnistaa...

Käykin tietysti niin, että poika joutuu keskellä hurjan noitalauman vuosikokousta ja onnistuu kuulemaan noitien ilkeän suunitelman, jonka avulla heidän on tarkoitus tuhota kaikki Suomen lapset. Paha kyllä noitia ei voi hämätä, ja he yleensä haistavat lähistöllä olevat pikkulapset helposti. Niin käy nytkin... Onneksi poika onnistuu kuin ihmeen kaupalla pääsemaan noitia pakoon, mutta tyystin muuttuneena. Yhdessä isoäitinsä kanssa hän ottaa tehtäväkseen pysäyttää noidat ja estää näiden katalan suunnitelman onnistumisen!

Olen kuullut, että moni joka on lukenut tämän kirjan pienenä on ihan oikeasti pelännyt sitä lukiessaan. En yhtään ihmettele. On kammottava ajatus, että keskuudessamme kävelisi naisiksi naamioita noitia, jotka vihaavat lapsia ja jotka saavat suurta tyydytystä lapsien tappamisesta! Kuinkakohan moni lapsi on tämän tarinan luettuaan tai kuultuaan ryhtynyt tarkkailemaan lähistöllään olevia naisia "sillä silmällä"? Aikuisena lukijana huomasin myös sen tietyn surullisen pohjavireen, joka kirjassa on. Päähenkilön vanhemmat tosiaan kuolevat, ja lapsi itsekin kokee aika karmean kohtalon. Joskin hän toteaa, että on onnellinen, kun tietää, että maailmassa on ainakin yksi, joka häntä rakastaa. Se yksi on tietysti isoäiti, joka tuo tarinaan ronskia lämpöä (isoäiti polttaa kuin korsteeni) ja tyyntä, kaikkitietävää viisautta.

Haasteen yhteenveto:

Dahlin kirjat eivät ole minulle aiemmin kovinkaan tuttuja. Olen muistaakseni lukenut sijaistamani opettajan oppilaille Jaakkoa ja jättipersikkaa, mutta silloinkaan en kokonaan. Nyt luin siis neljä Roald Dahlin kirjoittamaa kirjaa, ja pidin niistä kolmesta. Aloitin myös kirjaa Jali ja lasihissi, joka on jatko-osa kirjalle Jali ja suklaatehdas. Se eteni kovin verkkaisesti (ainakin aluksi), eikä juoni saanut minua koukkuun. Koska lukuaikani on rajallista, jätin kirjan suosiolla kesken. Seuraavaksi voisin lukea Ilmarin ihmelääkkeen ja Ison kiltin jätin. Ei Dahlista suosikkikirjailijaani tullut, mutta jokin hänen omintakeisessa ja rohkeassa tavassaan kirjoittaa ja kehitellä tarinoita kiehtoo minua. Ja sitäpaitsi: Dahlin kirjoissa on paljon karkkia!






perjantai 9. syyskuuta 2016

Lasten kuvakirja kännykkä- ja somekiusaamisesta

Kirjailija Jeanne Willis on yhdessä kuvittaja Tony Rossin kanssa tehnyt erittäin ajankohtaisen lastenkirjan, jonka totesin heti kättelyssä olevan oikein sovelias luettavaksi jopa alakoulussa oppitunnin osana. Kirja on siis nimeltään Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, alkuteos Andersen press Ltd. 2016, saatu kustantajalta) ja se tarttuu ilmiöön, joka varsinkin monille pienten lasten kanssa työskenteleville on valitettavan tuttu eli kännykkä- ja somekiusaamiseen. Teoksen on suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki.



Tarinan alussa Pukkisen Kili sattuu löytämään maajussin hukkaaman älypuhelimen. Sen sijaan, että Kili olisi palauttanut puhelimen, hän pitääkin sen itsellään. Kilin vilpillinen toiminta jatkuu kotona, kun hän piilottaa kännykän vanhemmiltaan tietäen, että näiden mielestä pieni Kili ei tarvitse vielä puhelinta.

Puhelinta pitää tietysti esitellä naapurin Vilpertille, jonka kanssa sitä ryhdytään testaamaan oikein urakalla kaikki puhelimen käyttöön liittyvät etikettisäännöt tyystin unohtaen. Kaksikko muun muassa räpsii kuvia kurresta (ilman lupaa), ottaa selfieitä, kuvaa salaa hieman yksinkertaista lehmää ja soittelee pilasoittoja kaikille niille tutuilleen, jonka puhelinnumerot muistavat ulkoa.

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Pilailu muiden kustannuksella on kileistä varsin verratonta. Kun puhelimesta löytyy Trolli Peikkolan puhelinnumero, ei kaksikon riemulla ole rajoja. Kili ja Vilpertti päättävät kostaa peikolle, sillä tietäväthän he, että peikot ovat järjestään häijyjä: pikku pukkeja pistävät poskeensa. Ja niinpä Trolli Peikkolalle lähetetään herjaavia tekstiviestejä. Pikkupukkien riehakkuus kasvaa jokaisen lähetetyn herjausviestin jälkeen, eikä mene kauaa, kun Kili keksii mielestään mahtavan suunnitelman: Pikkupukit lähtevät ottamaan Trollin rumasta naamasta kuvaa, jonka he sitten aikovat ladata nettiin.

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Vaan kuinkas käykään? Trollin kotiluolalla vastassa onkin pieni, itkevä peikko, joka on kovasti järkyttynyt niistä kauheista viesteistä, joita joku kurja ja katala tyyppi on sille lähettänyt. "Mitkä hirviöt niitä voi lähettää?" tiedustelee nyyhkivä Trolli noloilta pukeilta. Ja niin joutuvat vuohenvintiöt myöntämään syyllisyytensä ja pyytämään ajattelemattomia sekä ilkeitä tekojaan anteeksi. Häpeilevät pikkupukit taitavat ymmärtää toimineensa puhelimen kanssa tökerösti, sillä he heittävät sen lopulta menemään.

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Pukkien pikku pila kuvaa onnistuneesti kaikkia niitä ikäviä lieveilmiöitä, joita lasten ja nuorten mobiililaitteiden käyttöön liittyy. Tämän kirjan äärellä voi hyvin pohtia kännykän käyttämiseen liittyviä hyviä tapoja, ennaltaehkäistä somekiusaamista ja jopa koettaa puuttua jo ilmenneeseen kiusaamiseen. Pieni Trolli on kerrassaan suloisen oloinen otus, joka varmasti herättää lukijoissa paljon sympatioita. Se saa toivottavasti kiusaajat ajattelemaan, miltä kiusatuista tuntuu. Tämä onkin kuvakirja, joka sopii itseasiassa parhaiten hieman vanhemmille pikkulapsille. Sellaisille, jotka ovat itse tutustuneet kännyköihin ja ymmärtävät siten paremmin, mistä kirjassa kerrotaan. Toki oma neljä ja puolivuotiaanikin ymmärsi, että tarina käsittelee kiusaamista, ja hän olikin kovasti pahoillaan Trollin puolesta. Moni kirjan nerokas koukku jäi häneltä kuitenkin vielä ymmärtämättä, koska hän ei itse käytä kännykkää, eikä siten esimerkiksi tunne selfieitä tai ymmärrä, mitä tarkoittaa toisten salakuvaaminen ja kuvien lataaminen nettiin.

Ainoa seikka, josta en niin kovasti innostunut, on Rossin kuvitustyyli. Se tuo hieman mieleeni Quentin Blaken kuvitustyylin, josta en ole koskaan kovasti pitänyt. Tiedän kuitenkin monta, jotka pitävät, joten nämä lienevät tälläisiä makukysymyksiä. Vaikka ei fanittaisikaan Rossin kuvitusta, kannattaa silti ehdottomasti tutustua Pukkien pikku pilaan, sillä tarina on mielestäni loistava!