perjantai 20. tammikuuta 2017

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja

"Uudestaan!" vaati esikoiseni, kun olimme saaneet luettua loppuun Maria Kuutin kirjoittaman uusimman Anna ja Elvis -sarjan kirjan Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta). Saimme kirjan eilen ja luimme sen siis vajaa viisivuotiaani kanssa läpi lähes yhdeltä istumalta. En luvannut lukea kirjaa heti uudestaan, mutta kerroin, että meiltä löytyy hyllystä myös sarjan aiempi osa Anna ja Elvis leirillä. Siitäkös lapsi innostui, ja tiedän nyt, mitä luemme hänen kanssaan seuraavaksi (heti kuulemma tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen!).

Kannen kuvan sekä kirjan sisäsivuilla olevat kuvat on tehnyt Katri Kirkkopelto.

En yhtään ihmettele, että esikoinen tykkäsi tästä uusimmasta Anna ja Elvis -kirjasta. Minäkin pidin siitä. Kirjassa on pieni arvoitus, jota Anna ja Elvis yrittävät ratkaista sekä ennen kaikkea sitä vallatonta huumoria, joka minulle on tuttua myös aiemmasta Kuutin kirjasta. Tässä uusimmassa kirjassa Anna, Elvis ja Elviksen isä lähtevät Tampereelle minilomalle. Myös Annan hassutteleva mummo änkeää itsensä mukaan reissuun. Nelikko kiertää Tampereella monia nähtävyyksiä, joissa mekin muuten viime kesänä perheen kanssa vierailimme. He muun muassa hurvittelevat Särkänniemessä, tekevät agenttikokeen vakoilumuseossa ja ihmettelevät mammutteja Vapriikin esihistorianäyttelyssä. Ja kaikkiin noihin paikkoihin ilmestyy myös kummallinen ukkeli tekonenässä, -parrassa ja peruukissa. Anna ja Elvis päättävät ottaa selville, kuka tuo merkillinen mies on, ja lisäksi heitä rupeaa ihmetyttämään, miksi mummo on niin kovasti halunnut mukaan Tamperelle ja miksi mummon laukku on ääriään myöten täynnä karkkia! Kirjan lopussa kaikki arvoitukset ratkeavat, mutta omaksi pettymyksekseni eivät ihan niin jännittävällä tavalla kuin olin ajatellut. Vaahtokarkkivakoojan selitys olisi voinut olla hieman huimempi, mutta mitä siitä, kun kirjan lukeminen oli silti kokonaisuudessaan hauska elämys.

Kuutti osaa kirjoittaa niin, että aikuista ja lasta naurattaa, mutta samalla aikuinen joutuu peilaamaan omaa tapaansa olla vanhempi ja noh, aikuinen. Kuutin teoksissa on suomittu muun muassa Elviksen vanhempien someriippuvuutta ja Annan äidin pakonomaista tarvetta kilpailla paremmuudesta suurperheen äidin kanssa. Tässä uusimmassa teoksessa Kuutti haastaa kirjaa lukevia vanhempia miettimään omaa suhdettaa leikkiin, leikkimiseen ja hassutteluun. Anna on näet sitä mieltä, että kovin moni aikuinen ei enää osaa leikkiä ja että aikuiset ovat kadottaneet hassuttelun taidon - hänen mummonsa onneksi ei ole. 

Joskus jotkut aikuiset sanovat mummoa lapselliseksi, mutta minusta oli parempi , että mummo oli lapsellinen kuin aikuisellinen. Ehkä oikeasti aikuiset eivät pelkää olla välillä lapsellisia. (Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja s. 102 - 103)

Kuutin tavaramerkiksi on muodostunut hänen kykynsä kirjoittaa näiden kirjojen sisään lastenkirjavinkkejä, eikä tämäkään teos tee poikkeusta. Esikoinen hihkaisi ilosta, kun kirjassa mainittiin meidänkin lukemamme Ponku, Peetu ja helppo nakki -kirja. Anna rakastaa kirjoittamista ja lukemista, Elvis tykkää pirtää, ja mummo paljastaa kirjoittavansa mielikuvituspäiväkirjaa, jotta saa ikävät asiat pois mielestään. Annalla on lisäksi loistava mielikuvitus ja kyky tehdä havaintoja ympäristöstään. Hän keksii monta hauskaa mielikuvitusleikkiä, joista lukijatkin voivat ottaa mallia!

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja on sarjan viides kirja. Kuutin kirjat sopivat ääneenlukukirjoiksi suunnilleen eskari-ikäisestä ylöspäin, ja itsenäiseksi luettavaksi pienemmille alakoululaisille (1.-3./4. -luokkalaiset).

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Suon aarteita - Lasten luontokirja

Suvi Vehmasen (Vehmanen) kirjoittama ja kuvittama runsaasti kuvitettu lasten tietosatukirja Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016, arvostelukappale kirjailijalta) on todella perinpohjainen tietopaketti suon ihmeellisyyksistä ja sen kaikista aarteista. Vehmanen on itse biologi, ja hänen laaja tietämyksensä luonnosta ja eliöistä näkyy kirjan jokaisella sivulla. Vaikka itse kirja on kirjoitettu saduksi, lomittuu tarinan sekaan yksityiskohtaisia tietoja suosta, suolla asuvista eläimistä, siellä elävistä kasveista ja jopa pieneliöistä. Kun tarinassa mainitaan jokin uusi eläin tai kasvi, on kirjassa nähtävillä myös sen kuva, jotta lukijan on helppo tarkistaa, millaisesta eläimestä tai kasvista nyt puhutaankaan. Vehmanen on myös punonut tarinaan mukaan myös vanhoja uskomuksia, kansantarinoita ja jokusen runonkin.



Kirja koostuu oikeastaan kolmesta osiosta: Aluksi on johdanto, jossa Suo-Ukko Hompoti Pompoti kertoo suosta, sen rakenteesta ja siellä liikkumisesta. Toinen osa on itse tarina, joka kertoo siitä, miten suolle alkaa ilmestyä merkillisä kuoppia, jotka kuivattavat suota. Suokeijut Karpalo ja Suokukka alkavat selvittää, mistä kuopat aiheutuvat. Heille selviää, että peikot yrittävät etsiä suokuninkaan tarumaisen aarteen, ja tietysti keijujen pitää keksiä ovela juoni suojellakseen aarretta ja pelastaakseen rakkaan suonsa. Tarinaosuudessa seurataan elämää suolla huhtikuusta syksyyn saakka. Kolmas osa koostuu suon eläinten ja kasvien omista lyhyistä tarinoista, jotka ovat niitä varsinaisia aarteita... Lopussa on vielä lyhyt sanasta sekä eliöiden lajitteluun perustuva hakemisto.

Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

Suon aarteita on melko pitkä satukirja ja siinä on aika paljon tekstiä. Se sopiikin parhaiten alakouluikäisille lapsille ääneenluettavaksi kirjaksi. Tätä kirjaa käyttäisin itse opetuksessa, kun aiheena ovat erilaiset elinympäristöt. Vehmasen kuvitus on hienoa, paikoin jopa loistavaa. Osa kuvista on luonnosmaisia, osa toimisi myös itsenäisinä taideteoksina, joiden värikylläisyys on mielestäni erityisen ilahduttavaa. Kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt teokset Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma petokirja ja Lapsen oma talvikirja.

Suosikkisivuni!
Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kuvakirja värien opettelemisen tueksi: Villami löytää värit

Keskimmäinen lapsemme on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen ja innostunut tunnistamaan värejä. Hänen on kovin vaikea muistaa niiden oikeita nimiä, mutta on itse keksinyt väreille uudet nimet, joiden avulla hän kuvailee asioita: "Tämä on tomaatin värinen. Tämä on herneen värinen. Tämä on lumen värinen." Värit tuovat tietysti meille kaikille mieleen hieman eri asioita, eikä lapsi välttämättä hoksaa, että puhun punaisesta, jos esimerkiksi käsken ottamaan mansikanpunaisen paidan kaapista.

Näille mielikuvien luomiselle perustuu myös Marjukka Niemen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama kuvakirja Villami löytää värit (Marketiimi 2016, arvostelukappale kustantajalta). Villami-lampaan seikkailuista luimme lasten kanssa jo kirjasta Utelias Villami (Marketiimi 2015), ja nyt tämän uusimman kuvakirjan äärellä olemme keskimmäisen lapsen kanssa muistelleet värien nimiä ja pohtineet, mitä asioita värit tuovat hänen mieleensä.



Kirjassa pieni Villami-lammas haluaa tietää, minkä värinen hän itse on. Hän on kuullut värien nimiä ja kyselee äidiltä, onko hän punainen tai kenties vihreä. Äiti näyttää Villamille, mikä mikin väri on, ja Villamille tietysti selviää, että hän itse on valkoinen kuin lumi. Villamikin siis oppii värejä, mutta on myös sitä mieltä, että värien nimet ovat vääriä. Värit herättävät hänessä vahvoja mielikuvia, ja esimerkiksi punaisten asioiden ajatteleminen saa hänelle veden kielelle. "Minusta sen nimi pitäisi olla NAMI", touhottaa pikkulammas.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Kuten edellisessäkin Villami-kirjassa, myös tässä Villami löytää värit -kuvakirjassa on iso fontti, jota hiljattain lukemaan oppineen lapsen on itse helpompi tavailla. Jokaisesta väristä on kirjoitettu tavuttaen ja suuraakkosilla pieni loru, mikä tarjoaa lukemista vielä heikommillekin lukijoille. Vanhempi voi lukea kirjan päätekstin ja lukemista opetteleva lapsi tavutetut kohdat. Yhteislukeminen on muuten mainio keino houkutella lasta lukemaan kirjoja. Ja ehkä jollekin pienelle lukijalle tai kirjan kuuntelijalle jää lorut mieleen, ja ehkä hän niiden avulla oppii muistamaan värien nimet helpommin.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ihminen napakasti - tietokirja ihmeellisestä ihmisestä

Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että esikoisemme lukee todella mielellään tietokirjoja. Tai eihän hän vielä niitä itse lue, vaan pyytää minua tai isäänsä lukemaan. Kirjastossa hän menee ensimmäisenä tietokirjahyllylle ja hakee sieltä kasan kulkuneuvo- ja avaruusaiheisia tietokirjoja. Niitä hän lukee yleensä isänsä kanssa, koska juuri nuo kyseiset aihepiirit eivät kuulu omiin lemppareihini. Minä ja lapsi olimmekin molemmat innoissamme, kun saimme hieman ennen joulua postissa Avain-kustantamosta ylläripaketin, josta paljastui lapsille kirjoitettu SELKO-tietokirja Ihminen napakasti. Kirjan on kirjoittanut Iiris Kalliola ja kuvittanut Väinö Heinonen.

Ihminen napakasti esittelee, millainen ihmiskeho on, millaisista osista se koostuu ja miten se toimii. Kirjassa myös kerrotaan, miten voimme huolehtia itsestämme, eikä henkistäkään hyvinvointia unohdeta. Muistan omana kouluaikanani lukeneeni erilaisia tietokirjoja ihmisestä, ja Ihminen napakasti muistuttaa minua niistä 90-luvun kirjoista - hyvällä tavalla. Sen tarkoitus on esitellä ihmisen anatomiaa selkeästi, eivätkä tekijät ole lähteneet kikkailemaan "ylimääräisellä" huumorilla tai muulla vastaavalla. Tämä tietokirja sopiikin mainiosti esimerkiksi lisälukemistoksi koulujen ihmisen biologiaa käsitteleviin jaksoihin. Viides- ja kuudesluokkalaiset voisivat jo lukea tätä itsenäisesti, nuoremmat saattavat tarvita aikuista selittämään joitakin kohtia. Tekstiä kirjassa on aika paljon.



Kirja jakautuu eri lukuihin sen mukaan, mikä kehon osa milloinkin esitellään. Aivot ja hermosto esitellään kirjan loppupuolella, mikä on hieman harmi, sillä hermostosta puhutaan monen asian yhteydessä jo aiemmin. Muuten rakenne on toimiva. Jokaisessa luvussa on aiheeseen liittyvä napakka perusteksti ja pienemmällä fontilla kirjoitettuja lisäluku, joissa luvun aiheeseen pureudutaan tarkemmin. Jokaisella aiukeamalla on myös Heinosen havainnollistava kuvitus, joka auttaa ymmärtämään tekstissä selostettua asiaa. Näin kunnon tietokirjassa kuuluukin olla.

Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

Tuijata on esitellyt kirjan omassa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissaan. Hän tuntee selkokirjat, ja on arvioinut kirjaa erityisesti siitä näkökulmasta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että joitakin lauserakenteita olisi voinut yksinkertaistaa, ja ainakin omaan silmääni joissakin lauseissa olisi voitu hieman vaihtaa sanajärjestystä, mikä olisi selkeyttänyt tekstiä entisestään (esim. Verenkierron mukana hiilidioksidi kulkeutuu keuhkorakkuloihin ja ... -> Hiilidioksidi kulkeutuu verenkierron mukana ...).

Tartuimme lapseni kanssa kirjaan innokkaasti, ja olemme nyt lukenut sen läpi sekä valikoiden myös joitain kohtia uudestaan. Kirja kaivettiin esiin myös silloin, kun lapsi pohti, mikä on tuo silmämunan valkoisen osan nimi, eikä se heti tullut mieleeni. Tulemme varmasti lukemaan tätä kirjaa vielä monta kertaa.

Kaikenlaiset pöpöt ja niiden torjuminen on nyt tullut meille tutuksi. Lapsi tosin kyseli kirjan luettuaan, onko pöpöillä oikeasti silmät.
Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Wolden kuvakirjat valloittavat edelleen

Kuinka moni muistaa lukeneensa lapsena ruotsalaisen Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja? Lastenkirjapino-blogin Kirjaäiti kertoi minulle syksyllä, miten heillä on yhä tallessa miehensä suosikkilastenkirja Teemu leipoo (2015), ja kun sitten näin kyseisen kirjan Tammen ystävämyynnissä, ostin sen omille lapsilleni. Kirja on erinomainen esimerkki pienille lapsille varta vasten suunnitelluista, hyvistä kuvakirjoista: sen teksti on napakkaa ja yksinkertaista, muttei tylsää, kirjan koko on pieniin käsiin sopiva ja aihe monen lapsen omasta elämästä tuttu. Varsinkin 2,5-vuotias keskimmäinen lapsemme tykkäsi kirjasta kovasti, joten päätin etsiä näitä kirjastosta lisää. Ja sieltähän löytyi kokonainen hyllyrivillinen Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja.



Lainasin niitä vinon pinon, ja kotona tajusin, että minullekin on luettu näitä lapsena! Wolde on kirjoittanut näitä kirjoja aivan 1960-luvun lopussa ja pitkin 1970-lukua. Tammi on ottanut niistä uusintapainoksia vielä 2000-luvullakin, joten se jo kertonee, miten aikaa kestäviä näiden pienien kirjojen aiheet ovat.

Peseytymiseen kuuluu myös hampaiden harjaaminen ja tukan kampaaminen.
Gunilla Wolde: Teemu kylpee (Tammi 2009, alkuteos 1969)

Osa kirjoista on lyhyempiä ja yksinkertaisia, toiset taas sisältävät jo enemmän tekstiä. Mututuntumalla sanoisin, että Teemu-kirjat ovat näitä yksinkertaisempia, ja Sanna-kirjoissa on luettavampaa vähän isommallekin leikki-ikäiselle. Teemun ja Sannan kanssa lukijat pääsevät muun muassa leipomaan, ihmettelemään pölynimurin toimintaan, hammaslääkäriin, lääkäriin, päiväkotiin ja tutustumaan tunteisiin sekä vastakohtiin.

Sanna ihmettelee, kun puudutusruiske vie kivun pois, eikä ompeleminen satu yhtään!
Gunilla Wolde: Sanna lääkärissä (Tammi 2009, alkuteos 1977)

Teemun laatikko on ensin tyhjä, sitten se on täynnä.
Gunilla Wolde: Teemu on pieni (Tammi 2009, alkuteos 1973)

Kirjojen tarkoitus on selvästi tutustuttaa pienet lukijat moneen arkisiin asioihin, ja esimerkiksi lääkärikäynti, leipominen ja pölynimurin toiminta on selitetty vaihe vaiheelta hyvin tarkasti. Kirjoissa on hienoinen opettavainen ote, mutta se ei mielestäni haittaa. On vaan hyvä, että Sanna esimerkiksi toteaa hammaslääkärissä käytyään, ettei halua uusia reikiä ja pesee tästälähtien hampaansa hyvin.


Yleensä Sanna tykkää pikkuveljestä, mutta, joskus Sanna on toisenlainen, ja se toisenlainen Sanna ei anna pikkuveljen leikkiä nallella.
Gunilla Wolde: Toisenlainen Sanna (Tammi 2009, alkuteos 1974)

Teemu ja Maija -kirjassa (Tammi 2009, alkuteos 1973, suom. Sirkka Salmi) Wolde kirjoittaa lapsilähtöisellä tavalla siitä, miltä ihmiset näyttävät ilman vaatteita. Hän esittelee tyttöjen ja poikien fyysiset erot juuri ikäkauteen sopivalla tavalla. Toki tästä kirjasta huomaa, että se on kirjoitettu 1970-luvulla, eikä silloin ilmeisesti huomioitu sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Toisaalta kirjassa Teemun pukuleikki (Tammi 2009, alkuteos 1972, suom. Sirkka Salmi) sekä Teemu että hänen ystävänsä Maija pukeutuvat ensin isoisiksi ja sen jälkeen hienoiksi rouviksi.

Vaatteiden alta Teemu ja Maija eivät enää näytäkään samanlaisilta.
Gunilla Wolde: Teemu ja Maija (Tammi 2009, alkuteos 1973)

Gunilla Wolde: Teemun pukuleikki (Tammi 2009, alkuteos 1972)

Muistatko sinä lukeneesi näitä mainioita kirjoja lapsena? Tai oleto kenties lukenut näitä omille lapsillesi? Muistatko vielä oman suosikkisi?


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kirjallisia suunnitelmia vuodelle 2017

Mitä vuosi 2017 tuo tullessaan? Kirjojen ja kirjallisuuden juhlaa ainakin! Lukekaa vaikka itse:

Vuoden vaihtuessa pyörähti käyntiin myös Suomen 100-vuotisjuhlavuosi, jota juhlitaan pitkin vuotta monin eri tavoin. Valtioneuvoston koordinoima Suomi 100 -juhlavuosi sisältää monta mielenkiintoista tapahtumaa, joista Ylen Kirjojen Suomi -hanke on mielestäni ehdottomasti yksi kiinnostavimmista. Kyseessä on Ylen monikanavainen kirjallisuuskokonaisuus, joka tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta yhden kirja, joka parhaiten kiteyttää ajan henkistä ilmapiiriä, yhteiskunnallisia tapahtumia ja/tai niiden muutosta. Valittuja 101 kirjaa tullaan käsittelemään pitkin vuotta Aamu-tv:n 101 kirjassa sekä Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjat -sarjassa sekä Ylen hankkeeseen mukaan ilmoittautuneissa 81 kirjablogissa. 101 kirjan listan pääset katsomaan tästä linkistä. Kirjoista suurin osa on myös luettavissa e-kirjoina Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastosta. Tästä linkistä pääset kurkkaamaan, mitä muuta kirjallista ohjelmaa hanke sisältää.

Logo lainattu täältä.

Kirjabloggaajat ovat isosti mukana Kirjojen Suomi -hankkeessa, ja heillä on oma ohjelmansa Kirjablogit ja 101 kirjaa. Mukana olevat bloggarit kirjoittavat yhdestä tai kahdesta 101 kirjan listalla olevasta kirjasta postauksensa, jonka he julkaisevat samana päivänä, kun kirjaa käsitellään radiossa ja tv:ssä. En malta odottaa, mitä kanssabloggaajani listan kirjoista kirjoittavat!


En ilmoittanut Luetaanko tämä? -blogia hankkeeseen (epäilin, josko pienen vauvan kanssa ehdin kirjoittaa yhtään järkevää blogitekstiä...), mutta sain ilokseni kutsun keskustelemaan Pietari Kylmälän ja Sirpa Kähkösen kanssa eräästä listan teoksesta radio-ohjelmaan Sadan vuoden kirjat. Keskustelu nauhoitettiin jo viime syksynä, mutta se julkaistaan vasta loppukeväästä. Jännää!

Vuosi 2017 on myös Kirja-Suomi 2017 -tapahtuman vuosi. Tämäkin tapahtuma on osa Suomi 100 -juhlavuotta. Se on suomalaisen kirja-alan yhteistyöhanke 100-vuotiaan Suomen hyväksi. Kirja-Suomi edistää lukemista ja kirjallisuuden näkyvyyttä koko itsenäisyyden juhlavuoden ajan. Tapahtumat ja teemaviikot pyörivät läpi vuoden, erityisesti esiin nousee suomalainen tietokirjallisuus. Kirja-Suomen päätapahtuma on Baba Lybeckin järjestämä Baba Lybeck, kirja vieköön! -kirjallisuustapahtumasarja. Lybeck emännöi kuutta kirjallisuusiltaa Savoy-teatterissa, ja arvatkaas mitä! Minä voitin liput kolmeen ensimmäiseen keskusteluiltaan. Ihan huippujuttu!


Kirjallisuutta juhlitaan myös kirjabloggaajien valitessa vuoden 2016 parhaat teokset Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat -äänestyksessä. Äänesty tapahtuu 27.1. klo 10.00, kun jokainen bloggaaja julkaisee äänestyspostauksen omassa blogissaan. Äänestystä emännöivät blogit julkaisevat palkintojen voittajat omissa blogeissaan 28.1. Kategorioita on neljä: Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus. Minä aion äänestää kahdessa jälkimmäisessä sarjassa. Pysykää siis kuulolla!



Omassa blogissani tulen tietysti vuoden aikana esittelemään hienoja, mielenkiintoisia, koskettavia, jännittäviä ja hauskoja lasten- sekä nuortenkirjauutuuksia. Olen selaillut kustantajien esitteitä, pyytänyt jo jokusia arvostelukappaleita ja merkinnyt muistiin, mitä kirjoja yritän vuoden aikana metsästää kirjastosta. Toivon, että tänä vuonna ehdin myös esitellä enemmän kirjahelmiä, joita onnistumme sattumalta löytämään kirjastosta. Eräs tällainen yllätyslöytökirjasarja jo odotteleekin hyllyssämme esittelyvuoroaan... 

Kuka muistaa Teemu- ja Sanna-kirjat?

Tässä aivan lähiaikoina aion myös pitää teemaviikon, jonka aikana esittelen muutaman keittokirjan. Kuopukseni mahdollisen maitoallergian takia minä olen nyt munattomalla, maidottomalla ja soijattomalla imetysdieetillä, ja esittelen teillekin muutaman kyseistä ruokavaliota tukevan keittokirjan!



Koska Luetaanko tämä? on lasten- ja nuortenkirjablogi en yleensä esittele täällä aikuistenromaaneita. Joskus kuitenkin käy niin hyvin, että ehdin itsekin lukea jonkun romaanin. Niitä kirjoja esittelen sitten toisinaan lyhyesti blogin Facebook-sivuilla. Liity ihmeessä seuraajaksi!

Tässä joitakin kirjoja, joita olen lukenut ja kuunnellut joululoman aikana.
Bloggarikollegani Kristan sanoin: Ihana kirjapöhinää tiedossa!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Värikkäät ja iloiset Aurinkolinnut

Aurinkolinnut-kirja (Karisto 2016, arvostelukappale kustantajalta) on kirjailija Mila Teräksen ja kuvittaja Ilona Partasen yhteistyön värikäs ja hellyyttävä tulos, jonka tarina kannustaa hyväksymään toisen ihmisen hyvää tarkoittavan kutsun tulla mukaan, tarttua käteen ja iloita yhdessä elämästä. Moni ihminen kaipaa toisten seuraan, mutta välillä on vaikea löytää oikeat sanat, liittyä joukkoon tai luopua omasta rauhastaan. Aurinkolinnuissa Natalia Nokkonen oppii, miten onnelliseksi tulee, kun uskaltaa lähteä ulos ja kysyä muilta, saako osallistua leikkiin.



Natalia Nokkonen on aran ja hieman äksyn oloinen aikuinen, joka asuu yksin, mutta siitä huolimatta kattaa aina teekupit kahdelle. Hän on tottunut istumaan huoneensa hiljaisuudessa sanomalehteä lukien. Sitten taloon muuttaa kaksi uutta lasta, Lila ja Jasper, eikä hiljaisuus ole enää rikkumatonta. Lasten nauru kiirii sisään avoimesta ikkunasta, eikä Natalia voi sietää sitä. Natalia karjuu lapsia hiljaiseksi, eikä tahdo mennä mukaan leikkiin, vaikka lapset pyytävät häntä ja vaikka Natalia äkkiä muistaa, miltä hiekkakakut maistuivat kauan aikaa sitten.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Lasten nauru välkkyy auringossa kaikissa väreissä, mutta Natalian se saa raivoihinsa. Sitten tapahtuu jotain, mikä saa Natalian astumaan ulos kodistaan ja liittymään lasten ilonpitoon. Natalian teepannu menee rikki ja sen kyljessä oleva aurinkolintu tuntuu katsovan suoraan Nataliaan. Natalia keksii, että oikeastaan rikkinäinen kannu sopisi lasten leikkeihin ja kaiken rohkeutensa keränneenä tarjoaa sitä lehtimajaan pystytettyihin leikkikesteihin.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Ja kas, linnut kannun kyljessä heräävät henkiiin, ne lentävät ympäriinsä ja kutsuvat kaikki tanssiin kanssaan. Natalia ei osaa tanssin askelia, mutta yhtäkkiä se ei haittaa häntä yhtään. Käsi kädessä lasten kanssa on helppo iloita ja oppia. Aurinkolinnut kulkevat toisiin pihoihin ja kutsuvat lisää ihmisiä ilonpitoon. Ja niin Natalia oppii, että elämän ei tarvitse olla pelkästään harmaita uutisia, vaan värikästä naurua, laulua ja leikkia. Hän oppii jättämään ikkunansa auki ja kuuntelemaan kaukaisilta pihoilta kantautuvaa aurinkinkolintujen laulua.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Aurinkolintujen tarina avautuu luultavasti aikuisille ja lapsille hieman eri tavalla. Aikuiset ymmärtävät sen merkitykset hieman laajemmin, mutta lapsille tarina kertoo ennen kaikkea siitä, että kannattaa uskaltaa mennä leikkiin mukaan. Yhteinen ilo on moninkertainen ilo. Minun lapseni pitivät kyllä tarinasta, mutta valitettavasti he eivät innostuneet Partasen kuvitustyylistä. Minusta kuvissa on ihanaa niiden upeat värit, ja erityisesti aurinkolinnut ovat kauniita. Ihmishahmot olivat kuitenkin lapsistani kummallisen ja vähän pelottavan näköisiä. Se on todella sääli, sillä tämän takia lapseni eivät halunneet lukea kirjaa kuin pari kertaa, minkä jälkeen he eivät ole enää halunneet tarttua siihen. Sopisiko tämä satu sitten paremmin hieman isommille lapsille?

Värikästä ja iloista vuotta 2017 kaikille teille blogini lukijoille!