sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Sisarla - Ylistys sielunsisaruudelle

Salla Simukka tekee uuden aluevaltauksen tuoreimmalla lastenkirjallaan Sisarla (Tammi 2016, saatu kustantajalta). Se on hänen ensimmäinen lapsille suunnattu fantasiaromaaninsa. Kirja kertoo ennen kaikkea ystävyydestä ja sielunsisaruudesta, jotka kestävät vahvoina läpi aikojen ja halki maailmojen. Juoni noudattelee fantasiatarinoille tyypillistä kaavaa, jossa päähenkilöt saavat tehtävän suoritettavakseen ja sen tehdäkseen, heidän on kuljettava pitkä matka ja selvittävä erinäisistä vastoinkäymisistä. Simukka on punononut juoneen tuttuja elementtejä vanhoista saduista Liisa Ihmemaassa, Salainen puutarha ja Lumikuningatar. Minulle tuli kirjaa lukiessani vahvoja mielleyhtymiä myös Narniasta.



Kirjan päähenkilö on 11-vuotias Aliisa, joka putoaa omasta maailmastaan toiseen, ihmeelliseen maailmaan. Aliisan omaa maailmaa on jo pitkään vaivannut hyytävä kylmyys, ja kaikki paikat ovat kirjaimellisesti hautautuneet lumeen. Myös ihmisten mielet tuntuvat kummallisesti kylmenneen. Siksi toisessa maailmassa,vallitseva ihana lämpö tuntuu Aliisasta lähes taivaalliselta. Toinen maailma on muutenkin aivan käsittämättömän kaunis ja ihana paikka. Siellä kaikki tuntuu olevan sopusoinnussa keskenään. Tuon maailman eriskummalliset oliot elävät ystävinä (paitsi sudenolennot ja tuulikeijut), eikä siellä tunnu olevan puutetta mistään. Aliisa oppii, että maailman nimi on Sisarla, ja hän päätyy siellä Salamaisuuksien puutarhaan. Puutarhassa hän tapaa myös toisen ihmisen omasta maailmastaan eli tytön nimeltä Meri.

Aliisa, joka on omassa maailmassaan ollut hyvin yksinäinen, saa Meristä itselleen sydänystävän. He nauttivat kahdestaan elämästään Sisarlassa, mutta huomaavat myös merkillisesti alkavansa unohtaa oman maailmansa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Meri ja Aliisa ovat pudonneet Sisarlaan tietystä syystä, eikä se syy ole vähäisempi kuin heidän oman maailmansa pelastaminen Kuningatar Lilin jäätävältä suunnitelmalta. Tytöt lähtevät etsimään Liliä ja keinoa kukistaa tämä. Apunaan heillä on piskuisen pöllö-Poelloen ennustuksina antamat neuvot ja matkallaan kohtaamansa ystävälliset olennot. Etsintäretki näyttää tuottavan tulosta, (en spoilaa tässä menemällä tarkempii yksityiskohtiin), ja tehtävän suoritettuaan tytöt pääsevät takaisin omaan maailmaansa. Siellä kaikki ei kuitenkaan edelleenkään ole kuten pitäisi. Meri nimittäin on muuttunut kylmäksi ja häijyksi, eikä enää tahdo olla Aliisan ystävä. Aliisa ymmärtää, että hänen on vielä kerran matkattava Sisarlaan, jos mielii pelastaa parhaan ystävänsä.

Sisarla mukaansatempaava, lastenromaani, ja erityisesti Simukan luoma toinen maailma kaikkine sen asukkaineen, lainalaisuuksineen ja ilmiöineen on mielettömän hieno. Saku Heinäsen upeat mustavalkoiset kuvat sopivat tarinaan erittäin hyvin. Kirjan julkistamistilaisuudessa Heinänen kyllä naureskeli, että Simukka onnistui aiheuttamaan hänelle hieman päänvaivaa keksimällä toinen toistaan eriskummallisempia olentoja, joiden kuvituksen Heinänen sitten yritti tehdä parhaansa mukaan. Mielestäni hän todella onnistui siinä!

Saku Heinäsen kuvitusta Salla Simukan kirjoittamassa kirjassa Sisarla (Tammi 2016)

Lukijana minä pidin yhtymäkohdista vanhoihin klassikkosatuihin ja siitä, että Simukan kieli on vaivatonta ja nautinnollista lukea. Paikoin kuitenkin tuntui, että tapahtumat etenivät vähän liiankin helposti. Jos tyttöjen esimerkiksi piti löytää joku kauan kadoksissa ollut olento, he löysivät tämän ilman suurempia vastoinkäymisiä. Koko tarinassa on vain yksi taistelu, vaikka tällaiseen fantasiakirjaan sopisivat myös runsaammat koettelemukset, paot ja yhteenotot - lapsentasoisesti kirjoitettuna tietysti. Toiseksi minua häiritsi Aliisan lähes palvova suhtautuminen Meriin. Sydänystävyyden idea on toki kirjassa kantava voima, ja tietysti ihana ja tärkeä asia. Silti minusta tuntui hieman pelottavaltakin, miten kiinni Aliisa kasvoi Meriin. Lapsille kirja on ihana kertomus ystävyyden tärkeydestä ja siitä, miten hyvän ystävän avulla pystyy asioihin, jotka yskin tuntuvat mahdottomilta. Se kertoo myös tärkeää viestiä siitä, että toista ei voi omistaa, eikä ystäviä saa kahlita.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Maria. Sisarlan julkistamisjuhlista voit käydä lukemassa enemmän Ritan blogista.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Mainio joululahjakirja: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille

Viime viikolla postilaatikkoomme tuli yllättäen useampikin kirja, joista erityisesti tiedonhaluinen esikoisemme innostui valtavasti. Suosikiksi on nyt noussut Sarah Sheppardin kuvittama ja kirjoittama karttakirja Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2016, alkuteos Bonnier Carlsen 2013, saatu kustantajalta). Kyseessä on karttakirja, jossa maapalloa  ja sen ilmiöitä tutkitaan varsin mielenkiintoisista näkövinkkeleistä. Jokaisella aukeamalla on oma teemansa esimerkiksi "Salaperäiset paikat", "Myrkylliset eläimet" ja "Syvänmeren haudat". Karttaan on sitten merkitty teeman mukaan kaikki ne paikat, joista löytyy esimerkiksi maailman myrkyllisimpiä eläimiä tai paikkoja, joihin liittyy salaperäisiä uskomuksia. Jokaisella aukeamalla on myös napakoita titotekstejä, joissa kartassa olevista asioista ja paikoista kerrotaan lisää. Tekstit ovat niin selkeitä, että reilu neljä ja puolivuotias -esikoisenikin ymmärtää hyvin minun lukemani tekstit. Kirjan lopussa on sitten ne perinteisemmät maanosakartat valtioineen ja pääkaupunkilistauksineen. Etu- ja takakannesta löytyy eri valtioiden liput.



Tätä kirjaa on oikeasti mukava lukea lapselle, sillä myös minä opin lukiessani uutta. On hauskaa selvittää, missä päin maapalloa on eniten vaarallisia eläimiä tai vaikka merirosvojen aarteita. Karttaan näitä paikkoja ja asioita on merkitty kuvasymbolein (esim. ko eläimen kuva oikean maan kohdalla), joten lukutaidotonkin lapsi voi jonkin verran tutkailla karttaa itsekseen. Itseäni suorastaan riemastutti, kun lapsi rupesi itse keksimään selityksiä sille, miksi Bermudan kolmioon on kadonnut niin paljon aluksia tai miksi Himalajalla on onnistuttu kuvaamaan lumimiehen jalanjäljet (teema-aukeama: Salaperäiset paikat). Voi oppimista!

"Äiti, ota sinne kuva ainakin tästä lumihirviöstä!" toivoivat lapseni.
Sarah Sheppard: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Nemo 2016)

Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille on siis oikein oivaltaen tehty karttatietokirja. Kuvitustyyli ja väritys tosin ovat hieman tylsiä, mutta voisiko olla, että Sheppard ei ole halunnut niiden varastavan huomiota tiedolta. Työssäni luokanopettajana olen huomannut, että moni lapsi, joka ei mielellään lue lastenromaaneja tai kuvakirjoja, saattaa kuitenkin omatoimisesta mennä luokkani kirjahyllylle ja valita sieltä luettavakseen tieto- tai sarjakuvakirjan. Mututuntumani on, että erityisesti pojat tykkäävät tietokirjoista, ja jokaisella luokalla on ollut "se yksi poika", joka on nauttinut karttojen ja lippujen tutkimisesta. Siksi suosittelenkin miettimään, voisiko tänä vuonna pukki tuoda lapselle jonkin tietokirjan lasta kiinnostavasta aiheesta. Jos tietokirjat kiinnostavat, kannattaa seurata blogiani tarkasti nyt ennen joulua, sillä tarkoitus on esitellä vielä ainakin kolme eriaiheista tietokirjaa, joista jokainen sopii hyvin myös joululahjaksi alakouluikäisille lukijoille!

Sarah Sheppard: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Nemo 2016)


perjantai 2. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 2. luukku

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenterin toiseen luukkuun! Joulukalenteri avautui eilen komeasti Hyllytontun höpinöitä -blogissa, ja kolmannen luukun taakse voi huomenna käydä kurkkaamassa Limalepakon kirjablogissa. Jos haluat katsoa kaikki mukana olevat kirjablogit, se onnistuu klikkaamalla tätä linkkiä.



Meillä kotona jouluvalmistelut alkavat aina marras-joulukuun vaihteessa. Usein ensimmäisen adventin aikaan leivomme satsin piaprkakkuja ja toisinaan teemme myös piparkakkutalon, jonka sitten syömme uutena vuotena. Piparin, glögin, kuusen ja hyasintin tuoksut tekevät mielestäni joulun. Siksi olen lasten kanssa alkanut leipoa pipareita myös aatonaattona (ja siksi, että adventtina leivottu satsi on yleensä aattoon mennessä kadonnut parempiin suihin).



Tämä toinen luukku onkin omistettu piparkakuille ja piparkakkukirjalle. Piparkakuilla on komea historia, sillä Anna-Liisa Mattilan mukaan (Piparikirja, Atena 2001) arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että Indus-virran laaksossa on jo arviolta vuonna 3000eKr. leivottu leipäsiä tutunoloisella leipämuotilla. Faarao Ramseksen haudasta on löydetty ihmisen muotoisia hunajakakkuja, jotka on valmistettu vuoden 1500eKr. aikoihin. Eurooppaan nuo piparin kaukaiset edeltäjät eli hunajakakut tulivat Egyptistä ensin Kreikkaan ja sieltä muualle Eurooppaan. Keskiajalla hunajakakkujen valmistusoikeus oli pitkään vain luostareilla, mutta vähitellen niitä saivat valmistaa muutkin leipurit. Pohjoiseen hunajakakut kulkeutuivat luultavasti Saksasta. Pian sokeri syrjäytti hunajan kakkujen makeutusaineena, ja taikinaan alettiin lisätä myös muita mausteita sekä voita. Piparkakut saivat nimensä pippurista, jota niihin myös laitettiin. Suomeen piparkakut ovat tulleet myöhäisellä keskiajalla. Aluksi pipareita myytiin toreilla, mutta vähitellen niitä alettiin valmistaa myös kartanoissa, ja noin 1800-luvun lopulla tavallisissakin kodeissa.

Piparkakkujen reseptit olivat ainakin Suomessa tarkkaan varjeltuja salaisuuksia, ja edelleen moni kotileipuri tekee joulupiparkakkuja reseptillä, jolla niitä on hänen perheessään "aina leivottu". Toisaalta varmasti yhtä moni tyytyy minun tavoin ostamaan kaupan valmistaikinaa, josta siitäkin tulee maistuvia jouluherkkuja. Olen minä yrittänyt tehdä piparitaikinaa myös itse, mutta käyttämäni resepti oli sellainen, että taikinan maku ei päihittänyt kaupan taikinan makua, joten enpä uudestaan viitsinyt vaivautua leipomaan taikinaa itse. Paitsi tänä vuonna.



Sain tätä kalenteria luukkua varten arvostelukappaleen Mima Sinclairin jouluisen näköisestä kirjasta Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun (Gummerus Kustannus Oy 2016, alkuteos Kyle Cathie Ltd 2015, suom. Jenna Pahlman). Kirjan alussa on ohjeet sekä tummaan että vaaleaan piparkakkutaikinaan, ja minä päädyin testaamaan vaaleaa taikinaa. Aika tummaa siitäkin tuli - ja hyvää! Taikina on hyvän makuista ja helppoa työstää. Leivoimme siitä lasten kanssa satsin piparkakkuja, ja sekä taikina että piparkakut maistuivat heille hyvin. "Vähän maistuu saippualle", oli kyllä esikoisen ensikommentti, mutta se mielleyhtymä johtui taikinaan laitetusta sitruunankuoriraasteen tuomasta makuvivahteesta.



Taikinan ohjeiden lisäksi Sinclairin kirjasta löytyy ohjeita pikeerikuorrutteeseen, sokeriliimaan ja erilaisiin piparisiin leivonnaisiin ja jälkiruokiin. Minä leivoin kirjan ohjeella pikkujouluihin Omena-piparkakku-murupiirakan. Omenapiirakkaa rakastava mieheni toivoi, että leipoisin kyseistä piirakkaa myös jouluaatoksi, niin hyvää se kuulemma oli. Innostuin kokeilemaan myös piparkakkusiirapin keittämistä kirjan ohjeella. Sen maku on intensiivinen ja piparkakkuinen, mutta koostumus aika tönkkö, vaikka keitinkin siirappia ihan ohjeenmukaisen ajan ja otin sen pois hellalta hyvin juoksevana.



Pipari-ihmemaa on juuri sellainen reseptikirja, jota minä ja lapseni tykkäämme selailla sen houkuttelevan näköisten kuvien takia. Sinclair on tehnyt kirjaan ohjeita muun muassa piparkakkukuusiin, erilaisiin mökkeihin ja piparkakku-ukosta muokattuihin poroihin. Lukiessamme Pipari-ihmemaata kuopus ihmetteli, ovatko Sinclairin maatuskapiparkakut oikeasti syötäviä, esikoinen huokaili suklaisen linnunpönttökuvan äärellä ja minä mietin, että kirjassa esitellyt piparitaikinasta tehdyt täytekeksit voisivat olla kokeilemisen arvoisia ja tuoda mielenkiintoista vaihtelua joulun herkkupöytään. Meillä ei nimittäin olla turhan tarkkoja sen suhteen, että pipareiden tai piparitalon pitää olla juuri tietynlaisia joka vuosi.

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun

Sinclairin piparikirja tarjoaakin paljon katseltavaa ja uusia ohjeita, ja kirjan takana olevat kaavat mahdollistavat erilaiset piparitalonra kennuskokeilut ihan kotioloissakin. Kirjan piparkakkutalot ovat aika perinteisen näköisiä, ja olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut muutaman todella näyttävän talon ohjeet. Ei sillä, että osaisin sellaista kasata, mutta niiden kuvia olisi mukava katsella.
Me saatamme kuitenkin tänä vuonna kokeilla tehdä perinteisen piparkakkutalon sijasta kirjan ohjeen avulla piparkakkukranssin roikkumaan keittiön ikkunaan.



Sinclairin kirja toimii kaltaiselleni jouluihmiselle mukavana joulutunnelman luojana. Vielä, kun tähän kirjaan olisi lisätty hivenen tietoa piparkakkujen historiasta ja niihin liittyvistä uskomuksista - vaikka vain lyhyiden tietoruutujen verran - olisin piparkakkujen ystävänä ollut enemmän kuin tyytyväinen. Suosittelen Pipari-ihmemaa -kirjaa kaikille, jotka rakastavat piparkakkujen makua, haluavat vaihtelua joululeivonnaisiinsa tai etsivät sitä täydellistä piparkakkutaikinan ohjetta.

Jos joku teistä lukijoista on oikein kokeilunhaluinen, suosittelen tutustumaan Pirkko Jurvelinin laatimaan Keskiajan keittokirjaan (Art House 2007), josta löytyy keskiaikaisen piparipuuron ja piparitaikinan reseptit. Resepteistä käy muuten hyvin ilmi, että tutut mausteet: neilikka, kaneli, inkivääri ja muskotti näyttävät tuoneen herkullista makua jo keskiaikaisiin piparkakkuihin.

Miten on, leivotaanko teillä kotona joulupipareita? Teettekö itse taikinan vai kelpuutatteko kaupan valmistaikinasta tehdyt piparkakut? Entä rakennatteko piparkakkutaloja tai koristeletteko pipareita sokerikuorrutteella?

Pöhköönnyin piparkakuista niin paljon, että tein lapsille piparkakkukalenterinkin.

Oikein tunnelmallista ja iloista joulunodotusta kaikille!

torstai 1. joulukuuta 2016

Gangsterimummi

David Walliams lastenromaani Gangsterimummi (Tammi 2016, arvostelukappale, alkuteos HarperCollins Children's Books 2011)) kertoo huumorin avulla varsin tärkeästä aiheista: yksinäisyydestä, välittämisestä ja oman tien löytämisestä.



Kirjassa 11-vuotias Ben tuskailee sitä, että joutuu joka perjantain hoitoon mumminsa luo, koska hänen tanssiohjelmahullut vanhempansa viettävät yhdessä treffiperjantaita. Mummi on yli kahdeksankymppinen ja tylsin tyyppi, jonka Ben tuntee. Mummin luona syödään vain kaalikeittoa ja kaalipiirasta, pelataan Scrabblea ja mennään nukkumaan kahdeksalta. Lisäksi Ben inhoaa sitä, että mummi lemuaa kalille ja tuhnuttelee pieruja, eikä edes itse myönnä sitä. Mummille Benin viikottaiset vierailut ovat kuitenkin hänen elämänsä kohokohtia, ja mummi muistelee kaihoisasti, kuinka Ben rakasti pienenä mummin kertomia hurjia seikkailukertomuksia.

Ben yrittää kertoa vanhemmilleen, ettei tahdo mummin luo, mutta nämä ovat liian kiinni omassa tanssihuumassaan, eivätkä tahdo kuunnella poikaansa. Benin vanhempien suurin unelma on, että tästä tulisi kuuluisa tanssija, mutta Ben itse haluaisi olla putkimies. Vanhemmat eivät voi käsittää lapsensa haavetta, ja niinpä Ben on oppinut salaamaan kiinnostuksensa putkistoihin ja liitoksiin. Itse asiassa Ben on vakuuttunut, että vanhemmat eivät välitä hänestä ja että tulipalon sattuessa äiti pelastaisi mieluummin kuuluisan tanssijan kimmeltävän tanssikengän kuin ainoan poikansa. Ben on jäänyt huonon lukutaitonsa vuoksi luokalleen, eikä hänellä siksi ole paljon ystäviä. Niinpä Benkin on oikeastaan yhtä yksinäinen kuin mummikin.

Eräänä päivänä Ben saa kuitenkin huomata, että hänen tylsä, narisevapeppuinen mumminsa onkin jotain aivan muuta kuin päällepäin näyttää. Mummi onkin näet kuuluisa jalokivivaras! Ben yllättää mummin itse teosta, ja niinpä mummi paljastaa koko rikollisen historiansa pojanpojalleen. Selviää, että mummi on onnistunut varastamaan kaikki helyt, jotka vain on halunnut - paitsi kruununjalokivet. Ben, joka on muuttanut mielipiteensä mummista, päättää, että mummin on päästävä kähveltämään Towerissa säilytettävät kalleudet ja alkaa suunnitella kaikkien aikojen hurjinta keikkaa. Hän keksiikin oivan suunnitelman, johon liittyy uimista Thames-joessa, sukeltelua ikivanhassa putkistossa ja pommin rakentamista! Ryöstökeikka ei kuitenkaan suju aivan suunnitellusti, mutta Ben oppii sen aikana, että nuorten olisi hyvä kuunnella ja arvostaa vanhempia ihmisiä enemmän. Lisäksi Ben ymmärtää, kuinka rakas mummi hänelle onkaan! Ja Ben huomaa onneksi myös sen, että hän itse on hyvin rakas omille vanhemmilleen. Vaikka kirja on täynnä (pieru)huumoria, on siinä selvä surumielinen pohjavire, ja kirjan loppu onkin aika haikea. Lisäksi kirjassa on hyvä opetus meille kaikille. Kirjojen keskellä blogin Maija on minun laillani pitänyt Walliamsin tavasta yhdistää huumoria vakavampiin aiheisiin.

Minulla tulee David Walliamsin tyylistä kirjoittaa mieleeni Roald Dahl. Kirjoittajilla on samankaltainen huumorintaju ja tapa kirjoittaa suorasukaisesti ja vähän kärjistetysti. Aikuiset ovat hyvin omalaatuisia kummankin herran kirjoittamissa kirjoissa. Tässä blogissa on aiemmin esitelty Walliamsin kirjoittamista kirjoista Poika ja mekko (Tammi 2015). Tuohon kirjaan kuvituksen on tehnyt Quentin Blake, mutta Gangsterimummissa kuvituksesta vastaa Tony Ross. Täytyy sanoa, että Rossin kuvitukset miellyttävät minun silmääni enemmän.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Tutustutaan maalaiseläimiin: Pepi ja eläinpuiston Pritney

Kirjailija Pirjo Suvilehto ja kuvittaja Maria Russon yhdessä tekemä kuvakirja Pepi ja eläinpuiston Pritney (N-Y-T-NYT oy 2016, arvostelukappale kustantajalta) informatiivinen kuvakirja, jota lukiessaan tai kuunnellessaan lapsi saa kuin huomaamattaan paljon tietoa erilaisista maalaiseläimistä.



Juoni on aika yksinkertainen, ja tarina etenee lähinnä eläinesittelyiden kautta. Pepi-tyttö pääsee tutustumaan eläinpuistoon ja on siitä tietysti hurjan innoissaan. Hän saa oppaakseen puiston isännät Vellun ja Veetin, joka on itsekin vasta lapsi. Ensimmäiseksi he menevät katsomaan karitsoja - Millaa ja Makiaa - joiden "kumihampaat" naurattavat Pepiä. Kanilassa Pepi pääsee hellimään lötköpötköjä kaneja ja ihmettelemään komeita kukkoja. Aasien ja ponien tallissa Veeti opettaa tyttöä heiluttamaan talikkoa ja putsaamaan karsinat. Lintujakin eläinpuistossa tietysti on: komeat riikinkukot raahaavat perässään upen pitkää laahusta, äksyt hanhet rummuttavat sisuksistaan kummaa ääntä, viestikyyhkyillä tuntuu olevan kiire kirjeitä lajitellessaan ja kanat parveilevat suuressa laumassa. Sekä vuohelan että possulan asukkaat ovat Pepistä suloisia, ja tämä viettääkin tovin rapsuttelemalla Poju-pässiä ja heittelemällä palloa pikkuiselle Elvis-possulle.

Pirjo Suvilehto & Maria Russo: Pepi ja eläinpuston Pritney (N-Y-T-NYT Oy 2016)

Eniten Pepi kuitenkin odottaa, että saisi nähdä poneja! Hän ei ole koskaan istunut ponin selässä, joten tytön innostus on suuri, kun hän kuulee, että voisi päästä puistossa tapaamansa, maailman ihanimman näköisen shetlanninponin selkään! Pepi pääsee ratsaille ja hullantuu täysin - kuten niin moni lapsi ennen häntä. Pritney-poni tuoksuu makealle ja sen turpa tuntuu pehmeältä. Ratsastuksen jälkeen Pepi pääsee toteuttamaan monen pienen hevoshullun unelman, eli opettelemaan hevosen hoitamista ja harjaamista. "Onpa Pritneyllä paljon kauneudenhoitovälineitä", Pepi ihmettelee Pritneyn harjakaapilla.

Päivä eläinpuistossa alkaa olla lopuillaan, ja Pepi ostaa itselleen matkamuistoksi riikinkukon sulan. Hän saa mukaansa myös eläinpuston kartan ja kortin, jossa on Pritney-ponin kuva. Seuraavana kesänä tyttö aikoo tulla yöksi eläinpuistoon. Huppupäivän jälkeen hänellä riittää kerrottavaa kotona, ja lisäksi tytölle on nyt aivan selvää, mikä hänestä tulee isona!

Pirjo Suvilehto & Maria Russo: Pepi ja eläinpuston Pritney (N-Y-T-NYT Oy 2016)

Kuvitus Pepi ja eläinpuiston Pritney -krjassa on aika mielenkiintoista. Russo on tussannut kuviin vahvat äärivat, eikä kaikkia kuvia ole väritetty kokonaan. En tiedä, onko hän käyttänyt värittämiseen tussia vai maalia, mutta sitä on osassa kuvissa roiskittu kiinnostavasti ääriviivojen ulkopuolelle. ihmsihahmot ovat manga-tyylisiä, eläinhahmot puolestaan upean aidon näköisiä. Ihmishahmoissa minua hieman häiritsee se, että niiden silmistä puuttuvat mustuaiset - se tekee niistä jotenkin kummitusmaisia... Aluksi en innostunut kirjan painamisesta ruskealle uusiopaperin näköiselle paperille, mutta toisella lukukerralla huomasin, että paperivalinta sopii oikein mainiosti sekä tarinaan että kuvitukseen.

Tässä kirjassa on melko paljon tekstiä, joten ihan pienimmät lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella kaikkea, mutta toisaalta kuviakin on hauska tutkia. Vaikka päähenkilö on tyttö, sopii kirja sekä tytöille että pojille. Varsinkin pienet hevoshullut varmasti ihastuvat Pritney-poniin, mutta niin paljon kirjassa käsitellään muistakin eläimiä, että se sopii hyvin luettavaksi muillekin kuin heppahulluille.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Viestejä koomasta

Marja-Leena Tiaisen kirjoittamassa nuortenkirjassa Viestejä koomassa (Tammi 2016, arvostelukappale) on melko erikoinen ja uuden tyyppinen idea. Kirjan alussa juuri rippikoulun käynyt Silva lähtee ystävänsä Jeminan kanssa ulos, ja Jeminan ja parin pojan yllyttämänä hyppää siideripäissään alas sillalta. Silvan hyppy ei pääty hyvin, ja toinen pojista joutuu sukeltamaan tajuttoman tytön perään. Silva kiidätetään ambulanssilla sairaalaan. Sillä välin, kun Silvan ruumin makaa sairaalasängyssä, tämän henki tai sielu (kuinka vain sen haluaa sanoa) on saapunut Koomaan. Silvalle selviää, että Kooma on paikka, johon ihminen joutuu ennen kuolemaansa - mikäli siis hänen ruumissaan on vielä elintoimintoja jäljellä. Kuolemaan liittyviä nuortenkirjoja toki on jokusia, mutta en muista lukeneneeni tällaisesta välitilasta kertovaa kirjaa aikaisemmin. Aihe on mielenkiintoinen, sillä Koomassa Silvalla on aikaa miettiä viimeaikaisia tekemisiään maan päällä, ja hän ymmärtää, että joissain niistä ei ole paljon kehumista. Erityisesti häntä harmittaa, että on ystävänsä Jeminan kanssa kiusannut todella säälimättömästi ylipainoista Inkeriä. Silva päättää, että mikäli hän pääsee Koomasta elävien maailmaan, hän menee ensitöikseen pyytämään Inkeriltä anteeksi.

Silva kohtaa Koomassa monia ihmisiä, joista osa on joutunut sinne oman huolimattomuutensa tai hölmöilyn seurauksena kuten Silvakin. Osa Silvan kohtaamista henkilöistä on heitä, jotka ovat jo matkanneet Tuonpuoleiseen. He tulevat Koomaan etsimään viestinviejiä, eli niitä Koomaan joutuneita ihmisiä, jotka voisivat vielä päästä takaisin oikeaan maailmaan ja toimittaa jo kuolleiden ihmisten viestejä näiden läheisille. Tiainen siis hyödyntää romaanissaan niitä kahta toivetta, joita aika monella ihmsiellä varmasti on: Kunpa vielä voisimme peruuttaa tyhmät tekomme. Voisimmepa vielä viestiä edesmenneiden rakkaidemme kanssa. Silvasta tulee siis viestinviejä, eikä hän jätä tehtäväänsä täyttämättä päästessään takaisin elävien maailmaan.

Silva siis palaa kirjan suunnilleen puolivälissä Koomasta, mutta huomaa, että jotkin asiat ovat muuttuneet hänen kokemuksensa jälkeen. Hänen kaverisuhteensa heittävät niin sanotusti häränpyllyä, eikä Silva enää pysty luottamaan vanhoihin ystäviinsä. Hän kuitenkin tapaa uusia, luotettavia ihmsiä ja mikä tärkeintä, muistaa itse oman lupauksensa siitä, että korjaa Inkerille aiheuttamansa pahan mielen. Silva ei unohda Koomaa tai viestinviejän rooliaan, mutta hän ei heti kykene muistamaan saamiaan viestejä tai niitä, joille viestit pitäisi toimittaa. Kirjan loppupuolisko käsitteleekin Silvan ihmissuhdeasioita ja sitä, miten tämä onnistuu viemään tärkeät viestit niiden vastaanottajille.

Viestejä koomasta on mielenkiintoinen, kohtalaisen nopealukuinen ja aiheestaan huolimatta ei liian raskas nuortenkirja. Vaikka siinä on selvä fantasiaelementti, on siinä myös paljon nuorten elämää läheisesti koskettavia aiheita kuten ihastumisia, kaverisuhteita, luottamuskysymys, perhesuhteita ja aika monen nuoruuteen kuuluvaa rajojen kokeilemista. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille.



Kirjasta ovat bloganneet ja tykänneet muun muassa Anu ja Mari. Molemmat myös ihailevat Laura Lyytisen taiteilemaan upeaa kansikuvaa.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Tunnelmia Finlandia-palkintojenjakotilaisuudesta

Olin todella iloisesti yllättynyt, kun sain kutsun Finlandia-palkintojenjakotilaisuuteen. Tilaisuus pidettiin keskellä päivää, joten jouduin hälyttämään isovanhemmat isompien lasten seuraksi, ja mieheni käytti muutaman sisääntehdyn työtunnin, jotta pääsi lähtemään töistä aiemmin ja mukaani Helsinkiin vauvamme liekuttajaksi. Aikamoista säätämistä siis, mutta onneksi silti pääsin juhlaan! Mietin, millä sanoilla kuvailisin eilistä tilaisuutta ja päädyin seuraaviin adjektiiveihin: juhlallinen, vaikuttava, koskettava, ilahduttava ja iloinen. On hienoa juhlia loistavia teoksia ja upeaa kirjavuotta niin monen muun kirjallisuuden ystävän kanssa. Jokainen kolmesta valitsijoistakin korosti, miten hienoja teoksia tänä vuonna oli ehdolla, ja minä itse voin vilpittömästi sanoa, että ainakin lanu-puolella on tänä vuonna julkaistu monta teosta, jotka olisivat mielestäni ansainneet ehdokkuuden.



Avauspuheenvuorossaan Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén kuitenkin ilmaisi huolensa siitä, että ihmiset eivät enää ehdi tai jaksa keskittyä lukemiseen. Kirjat kilpailevat ihmisten vapaa-ajasta lukuisten muiden ajanviettotapojen kanssa, ja pidempää ja paneutuvampaa keskittymistä vaativa lukutapa uhkaa jäädä katoavaksi kansanperinteeksi. Tämä lienee totta, ja myös omalla kohdallani olen valitettavasti huomannut, että saatan kesken hyvänkin kirjan alkaa somettaa tai lukea uutisen netistä vain pintapuolisesti selaillen, keskittymättä kunnolla. Castrén haastoikin meidät kaikki talkoisiin, jotta ensi vuodesta tulisi paitsi itsenäisyytemme myös kirjallisuuden ja lukemisen juhlavuosi.

Avauspuheenvuoron jälkeen siirryttiin itse asiaan, eli ehdokaskirjojen esittelyyn ja voittajienn julkistamiseen sekä palkintojen jakamiseen. Oli hieno ja vaikuttava kokemus kuulla katkelmat jokaisesta ehdokaskirjoista näyttelijöiden lukemana. Minulle ainakin tuli tunne, että olen menettänyt paljon, koska en ole (vielä) ehtinyt tutustua kaikkii ehdolla oleviin teoksiin. Jokaiseen kolmesta kategorioista oli asetettu kolmijäseninen valitsijalautakunta, jotka puolestaan olivat valinneet Finlandia-palkintoehdokkaat kuhunkin kategoriaan. Näistä ehdokkaista sitten virallinen valitsija valitsi voittajan.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon valitsi Jörn Donner, ja voittajaksi hän nimesi Mari Mannisen ja tämän teoksen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tytöt (Atena). Kirjasta kuultu tekstikatkelma sai palan nousemaan kurkkuuni. Teoksen aihepiiri on niin koskettava ja kirjan tapahtumat liiankin totta. Yleisöäänestyksen voitti Kimmo Ohtonen kirjallaan Karhu - voimaeläin (Docendo).



Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiapalkinnon valitsi Vuokko Hovatta. Hänen mukaansa ehdokaskirjat olivat tarjonneet hengästyttävän, hengittävän ja läpäisevän lukukokemuksen. Kirjat saivat kiitosta siitä, että ne tarjoavat lukijoilleen lohdullisen turvapaikan tässä maailmassa, jossa välistä rytisee ja ryskyy. Hän nosti voittajaksi Juuli Niemen nuortenromaani Et kävele yksin (WSOY), joka oli kuulemma kuljettanut Hovatan takaisin omaan nuoruuteensa. Tärkeänä Hovatta piti myös sitä, että Et kävele yksin nostaa keskiöön omaa identitettiiän etsivät, erilaisuutensa kanssa kipuilevat nuoret ja tekee heidät nähdyiksi.



Minulle itselleni tilaisuudessa liikuttavinta oli Juuli Niemen puhe. Sen hän oli kirjoittanut runomuotoon ja omistanut edesmenneelle ystävälleen, ja niin ikään palkintoehdokkaana olleelle taitavalle kirjailijalle, Seita Vuorelalle. Minä en ollut ainoa, joka kuivaili puheen jälkeen kyyneleitä poskiltaan. Vuorelan kirja Lumi (WSOY) voitti muuten lukijaäänestyksen.



Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitajan valitsi Baba Lybeck, joka omassa puheessaan leikkimielisesti vertasi valitsijan tehtäväänsä diktaattorina olemiseen. Onhan se toki niin, että joku toinen valitsija saattaisikin valita aivan toisen kirjan voittajaksi. Palkinto meni tänä vuonna Jukka Viikilälle ja hänen romaanilleen Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus). Juttelin tilaisuuden jälkeen jokusten paikalla olleiden kanssa, ja he kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oikea kirja voitti. Paikalla olleet juhlavieraat olivatkin selvästi innoissaan Viikilän voitosta, sillä niin suuret ablodit ja spontaanit tömistykset Viikilä sai osakseen.
Yleisöäänestyksen voitti puolestaan Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY).





Onnittelut kaikille voittajille ja muillekin ehdokkaille! Alla näet linkit, joista pääset lukemaan minun mietteeni lanu-ehdokkaista.



Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)
Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S&S)
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)
Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus)
Seita Vuorela: Lumi (WSOY)
Sanna Isto, kuvitus Sami Saramäki: Maan alaiset (WSOY)